Yksivuotisneuvolassa täti kysyi, että onhan meillä jo potta. Nielaisin. Sopersin jotain, että ei vielä mutta katseltu ollaan (asunnonostoon verrattivissa asiahan tämä on).

Meni kuukausi, meni toinen. Saimme potan toiselta perheeltä. Heillä oli pottia aivan annettavaksi asti.

Näytin Tyttärelle pottaa.

”Katso. Tämä on sun potta. Tähän voi tulla pissalle. Haluaako Tytär koittaa pottaa?”

Tytär puisteli päätään vakaumuksella.

Huokaisin. Tästä neuvolantäti ei tykkää.

Surffailun ja ihka oikean face-to-face -keskustelun kautta selviää, että ei meillä ole mitään kiirettä Tyttären potalleopettelun kanssa. Että näin.

Ja ha-haa: potan möllöttäminen kylpyhuoneessa herätti kuin herätti lopulta taaperon loppumattoman uteliaisuuden. Nyt potalle pitää päästä vähän väliä hengaamaan, lähinnä vaatteet päällä patsastelemaan. Tytär myös käy noutamassa potan ja raahaa sitä ympäri kämppää kuin mitäkin valtaistuinta. Se nyt pitää mainita, että pottaan ei tehdä sitä, mitä pottaan pitäisi tehdä.

Baby steps…