Voi ei, se peruuttaa

Ei siitä kauaa ole, kun Tytär vaihtoi konttauksen kokonaan kävelyksi. Ikää oli vuosi ja kuukausi siihen päälle.

Niin suloista kuin hänen alati vauhdikkaampi tepastelunsa onkin, aiheuttaa se myös mahdottomia sydämentykytyksiä meissä vanhemmissa. Kauhua aiheuttaa yhdistelmä intoa ja kömpelyyttä – yhtälö joka etenkin asfaltilla tuntuu karmivalta. Ja onhan noita muksahduksia tullutkin. Milloin on löyty otsa ovenkarmiin, milloin lyöty ylähuuli leikkikentän pintaan.

Kauhukseni Tytär tajusi kuluneella viikolla, että voi kävellä hauskemminkin. Eli takaperin. Voi sydänpoloiseni. Toistaiseksi olemme selvinneet parilla läheltä piti -tilanteella sekä yhdellä kipeän näköisellä korvantaus lämpöpatterin kulmaan -tapauksella.

Olisiko se nyt niin väärin kääriä tyttären päähän kuplamuovia? Laittaa hänet Seinfeldista tuttuun Bubbleboy-tyyppiseen palloon pyörimään suojassa kovalta maailmalta?

Taitaa nyt kuitenkin olla niin, että täytyy vain oppia katsomaan vierestä väistämättömiä kolautuksia ja mustelmia, kuhmuja ja auenneita huulia. Ja olla valmiina nappaamaan syliin.

 

-Hoo