Kolmas sivu: Uuden edessä
Ajattelin kirjoittaa työuupumuksesta. Ajattelin kirjoittaa siitä, miten Tampereen yliopiston työpsykologian dosentti Anne Mäkikangas kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että työuupumus ei välttämättä tarkoita sitä, että on väsynyt, ja miten tunnistin tästä itseni. (Olen kyllä väsynyt, mutta olen ajatellut sen olevan enemmänkin normaalia lapsiperheväsymystä, eikä se ole mikään määräävä olotila elämässäni kuin ihan ajoittain.) Ajattelin kirjoittaa omasta tilanteestani ja siitä, miten muitakin artikkelissa mainittuja tekijöitä tunnistan itsessäni ja elämässäni. Työuupumukseen liittyvät asiat ovat kuitenkin vielä liian tuoreita ja vaikeita aiheita käsitellä, joten kirjoitan niistä nyt vain pintapuolisesti.
Sain uuden työn reilu vuosi sitten. Minulla oli takana opinnot uuteen ammattiin, äitiysloma, pieni kesätyöpätkä ennen äitysvapaita sekä valmistumisen jälkeen lyhyt työjakso työpaikassa, jossa en kertakaikkiaan voinut kuvitella työskenteleväni pidempään, eri syistä johtuen. Koin epäonnistumista, vaikka en ajatellutkaan, että suurin vika olisi ollut itsessäni siinä, että koin pakottavaa tarvetta vaihtaa työpaikkaa. Tämä johtui monesta eri syystä. Seuraava työpaikkani ei ollut mikään unelmaduuni, mutta siinä oli monia hyviä asioita. Koin kuitenkin nopeasti suuria onnistumiseen ja suoriutumiseen liittyviä paineita, mutta samalla tiedostin koko ajan vahvemmin, että työ ei sovi minulle, vaikka työpaikassa ja työyhteisössä sinänsä viihdyin hyvin. Jo muutaman kuukauden päästä hakeuduin työterveyspsykologille. Täyttelin testejä, joiden mukaan en ollut masentunut mutta minulla oli lievän työuupumuksen oireita.
Psykologikäyntejä jatkoin työterveydessä, ja koin saavani niistä suuren avun. Tämä ei kuitenkaan poistanut sitä, että työ ei vain tuntunut sopivan minulle, vaikka aloin oppia sitä, ja koin työssäni suuria moraalisia ja arvoihin liittyviä ristiriitoja. En oppinut pitämään työstäni. Opin ehkä sietämään sitä, mutta samalla tiedostin, että en tee työtäni niin hyvin kuin haluaisin, ja koin tästä entistä suurempia paineita ja huonommuutta. Heräilin öisin miettimään työasioita, kuinka olen toiminut missäkin asiassa väärin tai huonosti.
Tunsin ja tunnen edelleen olevani urallani hukassa kuin risupallo kylänraitilla vanhassa lännenelokuvassa. En ollut ollenkaan selvillä urani suunnasta tai edes seuraavasta askeleesta, enkä tiennyt mistä päästä olisin lähtenyt asiaa selvittämään. Suunnitelmani vaihtuivat päivittäin. Tiesin, että jotain pitäisi tapahtua, mutta en tiennyt mitä. Samaan aikaan työpaikassani oli tulossa suuria uudistuksia, joten vaikka katsoin koko ajan uusia työpaikkoja, en aktiivisesti etsinyt sellaista. Ajattelin, että pysyn työssäni ainakin muutosten yli. Samalla palkka alkoi nousta, lomia kertyä, aloin osata työtäni melko hyvin ja koin saavuttaneeni oman paikkani työyhteisössä. Ajattelin, jos löydän jonkun sellaisen työpaikan, joka tuntuisi juuri oikealta minulle, niin siihen hakisin, muuten nauttisin saavutetuista eduista. En ole valmis enää yhteenkään epäonnistumiseen lyhyen ajan sisällä.
Sitten eräänä päivänä kuulin vapaasta työpaikasta, jonka ajattelin heti sopivan minulle. Se olisi kolmen kuukauden määräaikainen pesti, jonka pitäisi kyllä jatkua. Hain työpaikkaa ja sain sen. Hain virkavapaata, en saanut. Irtisanouduin, koska en nähnyt itselläni tulevaisuutta vanhassa työpaikassani. Kaikki tämä tapahtui alle viikossa. Aluksi hirvitti, mutta ratkaisuni tuntuu koko ajan oikeammalta. Uudessa työssä on sama palkka kuin nykyisessä työssäni. En usko että se on loppuelämän työpaikkani, mutta varmasti paremmin minulle sopiva. Uusi työ alkaa ensi viikolla. Tällä hetkellä tunteet ovat hyvin ristiriitaisia, koska lähteminen mukavasta työyhteisöstä ja vakituisesta työstä tuntuu haikealta, ja pelkään uutta epäonnistumista. Onko tuttu paha parempi kuin uusi tuntematon? Jos ongelmani eivät johdukaan työstä vaan itsestäni? Jos en viihdykään uudessa työssä, mitä vikaa minussa on? Miksi en löydä itselleni sopivaa työtä? Pää on täynnä suuria kysymyksiä.
Toivon, että minun ei tarvitsisi enää kokea uupumusta. Onneksi tilanne ei kohdallani ole ehtinyt muodostua kovin pahaksi. Asiantuntijat sanovat, että työuupumus ei johdu työntekijästä vaan työpaikasta. Varmasti näin onkin, mutta miksi samassa työpaikassa osa uupuu ja osa ei? Uskon, että osa ihmisiä on alttiimpia uupumukselle. Tämä on yksi tekijä, miksi olen hakeutunut psykoterapiaan. Haluan tunnistaa itsessäni ne tekijät, jotka altistavat uupumukselle, ja haluan oppia muuttamaan ajattelu- ja käyttäytymismallejani sellaisiksi, että ne ennemmin ehkäisisivät kuin tukisivat uupumista.
Syksy on lempivuodenaikaani. Värit, melankolia, luopuminen ja käpertyminen vetoavat minuun. Elämässäni on aiemmin tapahtunut mukavia muutoksia syksyisin.Toivon tämänkin muutoksen olevan sellainen.
T. Ruuhkavuosimuija
PS. Blogi tuntuu alkavan kovin synkissä ja syvällisissä vesissä. Lupaan tuoda jatkossa mukaan myös kevyempiä aiheita!