Neljäs sivu: Terapian tarpeessa
Tiiviin alun jälkeen blogiin on tullut pieni tauko. Aloitin uuden työn neljä viikkoa sitten, ja se on vienyt aika paljon voimavarojani, joten en ole ehtinyt edes ajatella blogia. Nyt arki tuntuu hieman tasaantuneen, joten aikaa ja ajatuksia riittää myös muuhun kuin työhön, lapseen ja kotitöihin sekä muuhun vastaavaan ruuhkavuosirumbaan.
Sain eilen iloisia uutisia! Kela lähestyi minua kirjeellä ilmoittaen että voin aloittaa Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian (www.kela.fi). Terapeuttini on kognitiivinen psykoterapeutti. Hänet etsin ennen viimeistä psykiatrin käyntiä ja kävin tutustumiskäynnillä, jonka jälkeen sovimme terapian aloituksesta. Kognitiivisessa psykoterapiassa (minduu.fi) tarkastellaan terapialle omia ajattelu- ja käyttäytymismalleja, ja pyritään kehittelemään uusia toimivampia toiminta- ja ajattelutapoja. Minulla on suuret odotukset terapian suhteen. Tällä hetkellä tunnen, että elämäni suurimmat ongelmat liittyvät siihen, miten koen eri tilanteet ja miten niissä toimin ja siihen, miten käsittelen tunteitani. Toivon, että terapiasta saisin tähän helpotusta, ettei elämästä tarvitsisi itse tehdä niin vaikeaa.
Kuten olen jo aiemmin kertonut, hakeuduin alun perin työterveyspsykologille viime syksynä työuupumusoireiden takia. Puhuin asiasta tällöin työkavereilleni, jotka rohkaisivat minua hakeutumaan työterveyteen. Myös äitini kanssa keskustelin asiasta ja äitini kannusti minua hakeutumaan psykologille. Tämä oli iso päätös, sillä se tuntui epäonnistumiselta, huolimatta siitä, että se ei ole. Psykologia tapasin viisi kertaa, ja tällöin kysyin itse psykologilta mahdollisuutta pitempään psykoterapiaan. Näin prosessi lähti pyörimään.
Terapiat ja mielen hyvinvointiin liittyvät asiat ovat olleet paljon julkisuudessa esillä viime aikoina. Erilaiset julkisuuden henkilöt ovat tulleet esiin mielenterveysongelmiensa kanssa. Olen ollut yllättänyt siitä, miten monet ihmiset ovat sosiaalisessa mediassa kertoneet Vastaamon tietovuodon yhteydessä aiemmista terapioistaan. Terapiasta ja mielen ongelmista onkin varmasti helpompi puhua nykyään kuin ennen saamatta hullun leimaa. Nähdään, että oikeastaan ihmiset, jotka hakeutuvat hoitamaan ongelmiaan, hoitavat terveyttään ja ihmissuhteitansa sekä tekevät investointeja omaan ja lähestensä hyvinvointiin. Mielen ammattilaiset kuten Maaret Kallio ja Emilia Kujala sekä monet muut ovat tuoneet ihanalla, asiallisella ja hyvällä tavalla esiin terapian ja oman mielen hoitamisen terveellisyyttä ja fiksuutta, ja samalla tehneet siitä aiempaa helposti lähestyttävämpää ja hyväksyttävämpää. Tällaisesta julkisuudesta välittyy kuva, että meidän jokaisen kansalaisvelvollisuutemme olisikin hoitaa mielenterveyttämme ammattilaisen avustuksella.
Näen itsekin oman terapiani investointina omaan hyvinvointiini, tulevaisuuteeni, terveyteeni, perheelleni puolisolleni, lapselleni, muille läheisille, ystäville ja työelämälle. Koen, että se on tässä hetkessä juuri oikea tapa lähteä availemaan oman elämäni solmuja ja hakemaan tyyneyttä elämääni. Koska kyse on Kelan tukemasta kuntoutusterapiasta, näen terapian myös työkyvyn ylläpitämisenä kokonaisvaltaisen toimintakyvyn turvaamisen kautta. On yhteiskunnallinen velvollisuuteni työntekijänä pyrkiä ylläpitämään työkykyäni, jotta jaksan työelämässä eläkeikään saakka. Jos kolmekymppisenä mieli prakaa töissä, on hyvä tarttua ongelmiin ajoissa ennen kuin ne menevät liian pitkälle tai on jo myöhäistä.
Tätä taustaa vasten on hankala ymmärtää, miksi en ole uskaltanut kertoa terapiasta muille kuin aivan lähimmille ihmisille elämässäni. Uudessa työpaikassa en ole kertonut kenellekään. Jotain häpeän ja pelkään, mutta mitä se on? En ole varmastikaan päässyt oman mieleni lukoista irti ja terapia näyttäytyy jollain (tunne)tasolla hulluutena ja tabuna, vaikka oikeasti järjellä ajatellen olen siitä ylpeä ja kiitollinen, ja tiedän että sekä minä, läheiseni että työnantajani ja yhteiskunta hyötyvät siitä.
Terapiaan pääsemistä ja terapeutin hankkimista ei ole todellakaan tehty helpoksi. Minulla on onneksi ollut kattavat työterveyspalvelut käytettävissäni, ja omat voimavarani ovat olleet riittävät. Prosessi on monivaiheinen, mutkikas sekä aikaa, vaivaa ja rahaa vaativa. Samalla kun olen iloinen omasta puolestani, olen pahoillani niiden kaikkien muiden ihmisten puolesta, joilla ei ole mahdollisuutta, voimavaroja tai rahaa hakeutua psykoterapiaan, vaikka tarvetta olisi. Koen, että tässä on yhteiskunnallinen eriarvoistumiskehitystä lisäävä epäkohta.
Olen terapiaan hakeutumisen lisäksi viime aikoina keskittynyt myös muuten mieleni hyvinvoinnin edistämiseen. Tulevan talven pimeys pelottaa ja koronatilanne ahdistaa. Olen nyt muun muassa kuunnellut Kimmo Takasen kirjaa Päästä irti – Vapaudu tunnelukoista, jota suosittelen kyllä kaikille. Haluan asemoida ajatuksiani eri tavalla ja oppia käsittelemään tunteitani paremmin. Uskon kuitenkin, että pelkkä itseapu ei riitä, joten terapia tulee varmasti tarpeeseen!