Keskenmeno on tabu, jos me toistelemme sen olevan tabu

Sain keskenmenon.

Olin raskaana – ja sitten en ollutkaan. Nousin lentokoneeseen Yhdysvalloissa 3- ja 6-vuotiaiden lasteni kanssa, ja kun alle vuorokausi myöhemmin laskeuduimme Helsinkiin, raskaus oli mennyt kesken. Tai oikeammin, keskenmeno oli käynnissä – ja jatkui vielä seuraavat 7 vuorokautta.

Tulin raskaaksi vahingossa, mutta asiaa hetken mietittyämme päätimme puolison kanssa, että vauva saisi tulla. Vaikka raskaus ei ollut suunniteltuja vaikka emme ihan aluksi olleet varmoja miten reagoida, sillä sekunnilla kun teimme päätöksen, vauvasta tuli osa perhettä. Minulla oli takana kaksi täysin ongelmatonta raskautta ja synnytystä, ja vaikka tiesin tilastot keskenmenoista ensimmäisellä kolmanneksella, en ollut huolissani. Sanoin kuitenkin puolisolle, että ei kerrota lapsille vielä – odotetaan sitä maagista 12. raskausviikkoa. Niin pitkälle emme kuitenkaan koskaan päässeet.

Päätimme muuttaa perheemme Yhdysvalloista takaisin Suomeen. Raskaus ei ollut ainoa syy tälle päätökselle, mutta iso tekijä. Yhdysvaltojen kaoottisen korona-tilanteen vuoksi ajatus raskaudesta ja synnytyksestä siellä kaiken tämän keskellä tuntui pelottavalta – ja Suomessa meillä olisi myös paremmat tukiverkot. Minä ja lapset lähdimme edeltä, puoliso jäi pakkaamaan tavaroita varastoon ja tulisi perästä.

Tiputteluvuoto alkoi ensimmäisellä lennolla Denveristä Dallasiin. Siinä vaiheessa vakuuttelin itselleni, että se on normaalia – tiputtelu ensimmäisten raskausviikkojen aikana on hyvin yleistä. Mutta jollain tasolla tiesin, ettei kyse ollut siitä. Dallas-Frankfurt lennolla vuoto paheni. Mukana oli hyytymiä. Kohtu kramppasi tavalla, jonka tunnistin. Kohtu supisteli. Tiesin, mitä oli tapahtumassa. Kun lapset olivat liimautuneet tabletteihin, karkasin vessaan itkemään ja vaihtamaan sidettä. Yritin löytää vuodon seasta jotain tunnistettavaa – jotain, mikä antaisi lapselleni muodon, ruumiin, olemuksen. En ole koskaan tuntenut sellaista epätoivon ja avuttomuuden tunnetta kuin siinä hetkessä, kun kehoni oli jo tehnyt päätöksen, että tämä raskaus ei tulisi jatkumaan – enkä voinut estää sitä mitenkään. Ei ollut mitään, mitä voisin tehdä. Olin täysin avuton, neuvoton, yksin. En kertonut matkamme aikana kenellekään, mitä oli tapahtumassa.

Lentokoneen penkissä istuessani tyttäreni lepuutti päätään vatsaani. Hän kikatti vatsasta kuuluville äänille ja sanoi, että äidin masu puhuu. Halusin kertoa hänelle, että pikkusisarus sanoo siellä hyvästit. Kun esikoinen kysyi, miksi olin surullinen, vastasin rehellisesti: sanoin, että äidin oli vaikea laskea irti. Kun pääsimme Suomeen, menimme suoraan karanteeniin kahdeksi viikoksi. Vuoto jatkui useamman päivän, ja olin yksin lasteni kanssa. Päiväsaikaan yritin pitää surun ja menetyksen piilossa, ja lasten käytyä nukkumaan annoin sen kaiken tulla ulos. Nuo päivät ja viikot olivat kenties elämäni raskaimmat.

Usein sanotaan, että keskenmeno on yhä vaiettu asia ja jollakin tavalla tabu aihe. Luulen, että se on osittain itseään toteuttava väite. Keskenmenosta itse asiassa jo puhutaan melko avoimesti, mutta me kuulemme ja toistelemme, että keskenmenosta ei puhuta, että se on tabu aihe, että siitä vaietaan. Silloin se myös mielletään tabuksi. Moni ei välttämättä halua puhua keskenmenosta julkisesti, ja sekin on täysin ymmärrettävää – keskenmeno on äärimmäisen henkilökohtainen asia, jonka jokainen käsittelee ja kokee eri tavalla. Toisten kokemuksista voi kuitenkin löytää lohtua ja vertaistukea, ja muiden tarinoiden kuuleminen voi myös helpottaa syyllisyyden tunnetta.

Minulle keskenmeno oli varsin raskas kokemus, johon liittyi paljon syyllisyyden, häpeän ja riittämättömyyden tunteita. Koin, että minussa oli jotain vikaa, että olin epäonnistunut kun en pystynyt suojelemaan raskautta ja vauvaa. En ole ikinä tuntenut olevani niin riittämätön ja avuton kuin siinä hetkessä kun tajusin keskenmenon olevan käynnissä ja ymmärsin, etten voisi mitenkään pysäyttää sitä. Hetkittäin ajattelin, että olin aiheuttanut keskenmenon, koska en aluksi ollut varma, oliko vauva haluttu.

Keskenmeno on tabu asia, koska me toistelemme sen olevan tabu. Mutta ei sen pitäisi olla. Keskenmeno on hyvin yleistä – konservatiivisten arvioiden mukaan noin 15% alkaneista raskauksista päättyy keskenmenoon, mutta koska osa keskenmenoista tapahtuu niin aikaisilla viikoilla, ettei nainen välttämättä edes tiennyt olevansa raskaana, todellinen prosenttiluku on huomattavasti korkeampi. Tilastojen valossa meistä jokainen siis tuntee jonkun, joka on käynyt läpi keskenmenon – ja moni meistä on kokenut sen itse, jotkut useita kertoja. Syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat yleisiä, ja moni meistä ajattelee aiheuttaneensa tapahtuneen jotenkin itse. Usein keskenmenoille ei kuitenkaan ole selkeää syytä – kaikkien raskauksien ei vain ole tarkoitus jatkua loppuun saakka.

Vaikka raskaus meni kesken suhteellisen aikaisessa vaiheessa (jossain raskausviikkojen 8-9 paikkeilla), ja vaikka minulla on jo kaksi lasta, suru oli, ja on, aitoa. Keskenmeno oli iso menetys, jota käsittelen yhä. Siksi toivon, että kun keskenmenoista puhutaan, keskenmenon kokeneelle annetaan tila ja oikeus surra omaa menetystä juuri sillä tavalla, mikä hänelle tuntuu oikealta – ilman vähättelyä, hyssyttelyä tai kyseenalaistamista. Olen valinnut puhua keskenmenostani julkisesti ja avoimesti, koska sen piilottelu olisi raskaampaa – se vaikuttaa minuun yhä päivittäin, ja kannan tätä menetystä mukanani varmasti tavalla tai toisella aina.

Kun naiset kuvailevat keskenmenoa, yksi sana toistuu tarinoissa lähes poikkeuksetta: yksinäisyys. Tunne siitä, että olemme menetyksen ja surun keskellä yksin. Mutta meidän ei tarvisi olla. Keskenmenosta saa puhua. Keskenmenossa ei ole mitään hävettävää. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä ja annetaan surulle tilaa. Keskenmeno on henkilökohtainen menetys – mutta sitä ei tarvitse kantaa ja käsitellä yksin.

Keskenmeno on tabu vain, jos me teemme siitä tabun.