Ehkä hurjinta mihin pystyn?

Nyt on pakko myöntää, että alkaa olla kevätjuhlaturnauskestävyys aika koetuksella. Varsinkin kuin mieli polttelisi muurikiviä pyörittelemään ja multaa levittelemään. Vaikka olihan se oma murunen taas niin suloinen siellä laulaessaan (ja samalla lähes tanssiessaan).

Onnistuttiin taas järjestämään perinteinen lähtöhässäkkä. 17.35 istutaan vielä ruokapöydässä, kun juhlat alkaa kuudelta. Sitten tajuan, että meillä ei ole opelle kukkia. Seuraavassa vaiheessa huomaan olevani pitsialusmekossa ja punaisissa haisaappaissa poimimassa kerho-opelle kieloja. Onneksi asutaan lähes metsässä. On kieloja, mutta ei ketään näkemässä varsin onnistunutta asuvalintaani.

Oltiin kuin oltiinkin kuudelta pelipaikalla, kaikki kolme murusta kammattuina ja suittuina. Itselleni tosin osui kiireessä tähänkin kohtaan aika heikko asuvalinta, mekko, jossa ei voinut imettää. Ja ”nälkähän” sellaisesta tuli. Siinäpä onkin minua tänä iltana eniten hykerryttänyt juttu. Sen radikaalimpaan ei karmaisevaa vauhtia keski-ikäistyvä kolmen lapsen äiti pysty; hipsin urkuparvelle vieviin portaisiin, nostin hameenhelmaa ja ruokin tyttären. Ja olin kovin tyytyväinen itseeni, koska olin niin hurja.