Nii-in ihana ikä

Pikkumuruselle tuli tänään täyteen kymmenen kuukautta… Aivan mahtava ikä, vaikka oikeastaan niinhän ne kaikki iät tuntuvat olevan. Mutta nimenomaan kymmenkuisesta alkaa mielestäni tulla selkeämmin persoonaa esille ja uuden oppiminen on valtavassa vauhdissa. Meillä on nyt käytössä muutama sana, tai ainakin sanan tapainen; äiti tietysti, siskon nimi ilman r-kirjainta, painokas pe-pä tarkoittaa leipää, puu puuroa ja khi kissaa. Varsin koiramaiset kehotukset istu alas, pää tyynyyn ja hae pallo tuntuvat menevän jakeluun ja viime viikolla irtosi ote tukipuista. Rasittavinta tässä iässä on se, että AIVAN kaikki menee suuhun.

 

 

 

 

Osaan minä suuttuakin…

Rakkain leluni, puutarhaletkun liitin… Se on, tuota, aika iso siltä osin, mikä ei näy, siihen siis ei voi tukehtua…

Sitten meille tulikin kiire, kun joku huikkasi ovelta ”poni pihassa”. Ai että, juuri tällaisten yllätysvieraiden takia olen niin onnellinen, että minä, entinen kaupunkilainen, olen ryhtynyt maalaiseksi.