Uutta lenkkiseuraa

Olen kasvattanut itselleni lenkkiseuraa. Aikamoista. Pysyisin vaan perässä. Olipa ihanaa, tyttöjen juttuja. Lenkillä haistoin myös yhden mulle merkityksellisen, hassun mutta huumaavan tuoksun; sen kun tihkusade kastelee kuivan asfaltin. Juuri mikään, paitsi ehkä syreenit, ei tuoksu enempää kesältä. Ainoa vaan, että samanlainen tuoksu syntyi myös siitä, kun lumihiutaleet tavoittivat kuivan asfaltin pinnan.

Ja menihän se taas vähän kuvaamisenkin puolelle tuo lenkkeily. Vanhojen latojen seinissä on jotain, joka saa lähes aina mut pysähtymään. Eli siis aika usein näillä nurkilla. 🙂