Hyvässä kuosissa?

Rakastan kauniita ja aikaa kestäviä vaatteita. Etenkin kaikkea mustaa. Ja tummansinistä. Ehkä jopa kirkkaanpunaista. Piipahdus Salakaupassa tai Samujin myymälässä aiheuttaa minulle välittömän kukkaron avaamisreaktion.

Tästä voisi päätellä, että jo lapsena juoksentelin ympäriinsä tyylikkäissä yksivärisissä tai ehkä raitaisissa vaatteissa, joita nyt voisi käyttää hienoina retrovermeinä omalle lapselle. Mutta ehei. No – ehkä vielä alle kouluikäisenä sain kulkea suurin piirtein huomaamattomana. Viimeistään kolmannella luokalla peli oli menetetty: perheelläni oli yritys, joka teki urheiluvaatteita. Eikä mitä tahansa vaatteita, vaan luonnollisesti kaikenkirjavia kauas säihkyviä neontuulipukuja. Pyramidit, krokotiilit ja juoksuhiekka saattoivat hyvin olla piilotettuna samojen tuulihousujen kuosiin. Kiva.

Arvatkaapa mitä tuolloin harrastin? Oikein. Maastohiihtoa. Maastoutuminen tosin oli hieman hankalaa. Vieläkin muistan hämmästelleeni viestikisassa joukkuetoverini äidin kommenttia siitä, että hänen tyttärensä ei nähnyt minua vaihtopaikalla ajoissa. Siis miten niin ei nähnyt? Minä olin ainoa, jolla ei ollut oman seuran vartaloa myötäilevää hiihtoasua.

Viime vuonna annoin traumaattisille asuille vielä mahdollisuuden. Vedimme juoksutapahtumassa ystäväni kanssa hengittämättömät kasarituulipuvut ja neonkeltaiset munapipot päähän. Hiki tuli. Juoksun jälkeen siirryimme suoraan karaokekuppilaan. Hetken päästä raikasi Neon 2 ja “ei polku tää vie mihinkään…” Häpeäntunne oli kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin silloin hiihtokisoissa. Vapaus valita on yllättävän kiva asia.

Kiasman kulttuuritulkkien, Kultujen Kuosit-tapahtumassa perjantaina olen ehkä vaikean päätöksen edessä: R/H: n musta mekko ja Salakaupan korkkarit vai kenties Se puku. Harmi, että krokotiili-pyramidi-hiekkakuosit olivat kokoa 140 cm.

Maria