Exit through the gift shop – Mikä Damien Hirstissä ärsyttää?

Sympathy in White Major – Absolution II  2006 (© Damien Hirst and Science Ltd.)

Damien Hirst on brittiläinen superkuuluisa nykytaiteilija, josta todella haluaisin pitää, mutta jolle en – lukuisista yrityksistä huolimatta – kykene lämpiämään. Siksi otin Lontoossa suunnaksi nykytaideskenen suurmuseo Tate Modernin. Järkeilin, että Taten tuhti Hirst-näyttely jos mikä saattaisi saada pääni käännetyksi tai ainakin tarjoaisi pohdittavaa siitä, miksen Hirstistä pidä. Pää ei kääntynyt, mutta pohdittavaa piisaa!

Kuvassa Damien Hirstin anatomiaveistoksen pylly, joka symboloi fiiliksiäni ennen näyttelyyn menemistä.

Haluaisin pitää Damien Hirstistä, koska hän on luonut monia uskomattoman hienoja teoksia. Pidän hänen täplämaalauksistaan ja veistoksistaan. Hirst on myös tehnyt koko lailla tyylikkään kannen Red Hot Chili Peppersin albumiin I’m With You. Näiden lisäksi Hirstillä on silmää leikkisille teoksille, jotka riemastuttavat yksinkertaisella kekseliäisyydellä ja hiotulla ulkomuodolla.

Ennen kaikkea Hirstin tyylin keskiössä on tinkimätön esteettinen viimeistely. Jokainen esine ja teos on viimeistä piirtoa myöten huolella valmistettu ja tarkkaan harkittu. Niitä on ilo katsoa vähän samaan tapaan kuin kaunista arkkitehtuuria tai tyylikkäitä fontteja.

Täplämaalaukset ovat etenkin isossa koossa hauskoja. (Anthraquinone-1-Diazonium Chloride, 1994)

Leikkisä pingispalloa tasapainotteleva hiustenkuivaaja riemastutti ja muistutti 90-luvun spedeilyistä. (What Goes Up Must Come Down, 1994)

Hirstin veistoksissa on usein näppäriä ideoita ja vaikuttavaa viimeistelyä. (The Anatomy of an Angel, 2008)

Harmillisesti kauneus ja idearikkaus ovat vain osa totuutta. Se toinen osa – jonka takia minä Damien Hirstin teoksia karsastan – liittyy teosten kaupallisuuteen ja groteskiin luonteeseen.

Totta kai tietynlainen kaupallisuus on ollut osa nykytaidetta aina. Eivät muinaiset renessanssinerotkaan maalanneet pelkkää luovuuttaan, vaan toteuttivat mesenaattien tilaustöitä ja myivät taitojaan niille, jotka eniten maksoivat. Enkä ole sitä mieltä, että ainoaa oikeaa taidetta on sellainen, jota tehdään omalla sydänverellä, pelkkää näkkäriä syöden, nälässä ja kurjuudessa.

Bayeux’n seinävaate 1000-luvulta paljastaa, että nykytaide on ollut kaupallista jo pitkään.

Mutta Damien Hirstin kaupallisuus tökkii silti.

Hirstin kaupallisuus jättää kumman laskelmoidun jälkimaun. Hän tuottaa teoksia jokaiselle maksutasolle halvoista ”autenttisista kopioista” ökykalliisiin miljoonaesineisiin. Hirstin taide oli hänen uransa alkutaipaleella jotakin uuttaa, tuoretta ja jännittävää, mutta vanhemmiten maailman rikkaimmaksi taiteilijaksi tituleeratun herran työt ovat alkaneet maistua teennäisiltä ja itsetarkoituksellisilta. Hän hyödyntää omaa kuuluisuuttaan ja tunnettuja teoksiaan tehtailemalla uusia saman kaavan mukaisia töitä, jotka ovat esteettisesti virheettömiä mutta henkisesti kuolleita.

Teosten ärsyttävyydestä kertoo myös se, miten niistä kirjoittaessa tulee puolivahingossa käyttäneeksi sanaa ”tehtailla”, kuten tuossa aiemmin tein. Hirst on nimittäin tunnettu siitä, ettei hän ainakaan nykyään maalaa suosittuja täplämaalauksiaan itse. Työ on ulkoistettu avustajille, jotka hoitavat tylsän maalaustyön samalla, kun maestro itse visioi jotakin muuta (muttei kuitenkaan jotakin uutta). Avustajien tuottamat täplämaalaukset myydään tietysti eteenpäin hyvällä hinnalla. Hirst on vastannut kritiikkiin sanomalla, ettei arkkitehtejäkään syytetä siitä, etteivät he rakenna omia talojaan.

Lisää samankaltaisuuksia uuden ja vanhan nykytaidetoiminnan välillä Bayeux’n kääröistä.

Kaikki taiteilijat käyttävät avustajia. Tässä ei ole mitään uutta. Renessanssitaiteilijoiden ateljeissa ison osan työstä hoitivat avustajat ja oppilaat. Ja esimerkiksi Kiasman ARS 11 -näyttelyssä lempiteoksiini lukeutuu Odili Oditan Ajan kaari, joka oli taiteilijan avustajien maalaama. En kuitenkaan tuskaile Oditan avustajakäytänteistä samalla tavalla kuin Hirstin vastaavista.

Ajan kaari, 2011

Hirstin kohdalla minua sapettaa urautunut ja rutiininomainen lähestyminen taiteeseen. Hirstin avustajia ajatellessa näen heidät vain rattaina koneistossa, joka tuottaa rutiininomaisesti uutta materiaalia ostettavaksi. Se ei tunnu samalla tavalla taiteelta kuin Oditan maalaukset, niin hölmön epämääräinen kuin tämä ero onkin.

Tiedän, ettei tilanne ole näin kärjistetty eikä minun pitäisi suomia Hirstiä avustajien käytöstä, kun en sitä muidenkaan taiteilijoiden kohdalla pidä ongelmallisena. Mutta minkäs teet. Tämä on se imago, jonka Hirst on huolella rakentanut.

Toinen Damien Hirstin taiteessa minua (kirjaimellisesti) yököttävä seikka on hänen viehtymyksensä kuolemaan. Kuolema sinällään kiehtoo minuakin, mutta Hirstin suorasukaista lähestymistapaa aiheeseen on vaikea sulattaa.

The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living, 1991 (Damien Hirst and Science Ltd.)

Iso D on tullut tunnetuksi teoksestaan The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living. Se on käytännössä formaldehydiin säilötty tiikerihai.

Kuollut hai on räväyttävää katsottavaa, mutta siinäpä se. Minusta se on turha, ällöttävä ja jollakin tapaa laiska keino viestiä sitä, mitä Hirst sitten taiteellaan viestiikään. Jos viestii.

Groteskissa sarjassa painii myös aivan näyttelyn alussa silmille mäjähtävä teos A Thousand Years, vuodelta 1990. Se koostuu lasivitriiniin suljetusta lehmän päästä, kärpäsistä, toukista ja kaikensorttisesta valumasta, jota pään verkkainen mätäneminen tuottaa. Vitriinissä on myös sähköllä toimiva kärpäsansa, joka jostain syystä on kärpästen riesaksi laitettu koppiin mukaan, jottei niiden elämä olisi liian helppoa. Elämän ja kuoleman symboliikka on teoksessa hienovaraista kuin sora pesukoneessa.

Havainnekuva teoksesta A Thousand Years. Toukkia en jaksanut animoida. Ei valokuvaa koska yök.

Muita kuoleman kanssa flirttailevia teoksia näyttelyssä ovat haiteoksen teemalla ratsastavat muut formaldehydiin säilötyt elikot, joita on sommiteltu ja leikelty erilaisiin makaabereihin tiloihin sekä siimoilla lentämään asetellut täytetyt valkoiset kyyhkyset.

In and Out of Love

Oman morbidin lisänsä näyttelyyn tuo perhoshuone In and Out of Love, joka on täynnä huoneessa vapaina eläviä perhosia.

Kun astuu ulos perhoshuoneesta, näkee kokoelman kuolleiden perhosten siivistä tehtyjä tauluja. Vastakkainasettelu on ilmeinen ja alleviivaavuudessaan ärsyttävä. Puhumattakaan siitä, etten ylipäänsä pidä elävien (tai kuolleiden) eläinten käytöstä taidemuseoissa – Kiasma mukaan lukien -, vaikka miten vakuutettaisiin, että niillä on museossa hyvät olot.

Hirstin kaupalliselle maineelle sopivasti näyttely päättyy lahjapuotiin, jossa on myynnissä aivan kaikkea hänen brändinsä ympärille rakennettua tuotetta. Hyllyillä on noin yhden Damien Hirst -Tiimarin verran sälää aurinkotuoleista sateenvarjoihin.

Kaupasta lähtiessä olo oli aika lailla tyhjä. Mielessä pyöri sekaisin ajatuksia kuolemasta ja kaupallisuudesta, muttei oikein mitään sellaista, mistä olisi saanut kunnolla otetta. Ei tuohtumusta tai ihastusta. Hiukan ärsytti muttei kuitenkaan niin paljon, että siitä olisi ollut kunnon tunteen paloksi asti. Tykkäsin joistain teoksista, en tykännyt toisista. Tiesin, että pitäisi olla provosoitunut olo, muttei ollut.

Näyttelyn ulkopuolella olkihattuun ja muodikkaisiin capreihin pukeutunut herrasmies tilitti puhelimessa omaa näyttelykokemustaan:

There’s nothing. There’s no emotion. No smiles, no frowns, no happiness, no rage. There’s nothing here but blank faces. It’s horrible.

Häntä oli vaivannut juuri se tunteettomuus, jonka kanssa itsekin sillä hetkellä painin. Näyttelyvieraat kulkivat huoneiden halki ilman sen kummempia reaktioita.

Kokemus oli tasapaksu – aivan kuin uniikin taiteen sijaan kyseessä olisikin ollut liukuhihnalta tehtailtua laskelmoitua tavaraa. Mistä tietysti näyttelyssä juuri olikin kyse. Laskelmoitu provokaatio ei provosoinut.

Väkevin taide-elämys tämän näyttelyn tiimoilta ei lopulta tullut lähelläkään galleriatiloja vaan aivan toisella puolella Lontoota, useita päiviä myöhemmin.

Holbornin metroaseman ulko-oven pielessä nökötti yksinäinen sadevedellä täyttynyt Damien Hirst -pahvimuki, jonka vieressä tuulessa tempoili kaupunkikyyhkysen valkoinen höyhen.

Eläimen jäljen shokkivaikutus oli moninkertainen tankissa mätäneviin raasuihin verrattuna, ja paperikuppi oli paljon provosoivampi ja yllättävämpi kommentti kaupallisuudesta ja katoavaisuudesta kuin pussillinen Hirstin varsinaista tuotantoa.

Eikä tarvinnut edes kulkea lahjapuodin läpi.