Kipukynnys

PainStation. /////////fur////

Berliinin keskustassa sijaitsevassa Computerspielemuseumissa lymyää laite nimeltä Painstation. Tai oikeastaan laite nimeltä The artwork formerly known as Painstation, koska Sony ei arvostanut taiteilijoiden viittausta Playstation-brändiin. Mutta puhutaan nyt kaikella uhallakin ihan vain Painstationista.

PainStation on /////////fur////-taiteilijakollektiivin vuonna 2001 kehittämä pelilaite, jossa pelaajat pelaavat hyvin paljon Pongia muistuttavaa peliä ja kärsivät sen seurauksena kivuliaista rangaistuksista. Käynnistääkseen pelin pelaajat asettavat kätensä metallisen laatan muodostamalle rangaistusalueelle. Pelin kuluessa pelikentälle pelaajien mailojen taakse ilmestyy symboleja, jotka vastaavat erilaisia rangaistuksia: sähköshokkeja, kuumuutta ja piiskaa. Jos pallo livahtaa ohi omasta mailasta ja osuu rangaistussymboliin, pelaaja saa symbolin mukaisen rangaistuksen. Peliä pelataan kunnes toinen pelaajista nostaa kätensä rangaistusalueelta tai toisella pelaajista on riittävästi pisteitä.

Toinen Painstationin suunnittelijoista, Tilman Reiff, tiivistää pelin idean kipuun: pelottavia pelejä on ollut ties miten paljon, mutta Painstationin pelaaminen aiheuttaa oikeaa vaaran tuntua. Kivun odotus ja pelko – sekä kivun tuottaminen vastustajalle – luovat hänen mukaansa intensiivisen pelikokemuksen. Testikokemuksemme oli hieman erilainen.

Minä ja vastustajani asetimme kätemme rangaistuslevyille ja aloitimme pelin. Pallo kimpoili jonkin aikaa, rangaistuslevy lämpeni hiukan. Toinen meistä sai pistevoiton.

Ei kipua. Ei rangaistusta.

Pettymys. Kipukynnyskisan sijaan ottelut päättyivät uudestaan ja uudestaan siihen, että jompi kumpi meistä voitti pisteillä. Reiffin mainitsema ja seinällä olevien varoitustarrojen hehkuttama kipu, kärsimys ja kuumotus eivät toteutuneet. Tuntui hölmöltä pelata Painstation-nimistä peliä ilman, että kumpaankaan sattuu.

Aloimme pelata peliä väärin. Kumpikin yritti ohjata palloa omiin kipusymboleihinsa tai auttaa toista tekemään samoin. Peli eteni Pongin hengen mukaisesti vain siinä määrin, että saimme vältettyä turhat – siis kipuun johtamattomat – pallonmenetykset. Todellinen päämäärämme oli pistevoittojen ja -tappioiden välttely. Kivun maksimointi.

PainStation-juliste. /////////fur////

Lopulta onnistuimme. Rangaistuslevy kuumeni lähes sietämättömän kuumaksi ja kumipiiska läiski meille kummallekin kunnon mustelmat kämmenselkään. Sähköäkin kai jossain vaiheessa tuli, vaikkei sitä muilta rangaistuksilta juuri huomannutkaan.

Session jälkeen olo oli hiukan kumma. Parhaassa(?) tapauksessa PainStation toimisi juuri kuten taiteilijat ovat tarkoittaneet: peli olisi intensiivistä ja jännittävää, kun ilmassa roikkuu alati oma tai toisen kärsimys. Fyysisen ja digitaalisen maailman rajankäynti nousisi parrasvaloihin, kun ruudulla tapahtuvien asioiden seuraukset näkyisivät päiväkausia pelaajien lihassa. Oma voitontahto muuttuisi vastustajan kivuksi.

“With better looks, more features and – of course – more pain, the prophet of a future, not necessarily more peaceful but more efficiency civilization is ready to seperate the men from the mice!” –Painstation.de

Painstationin ympärillä käytävä kipua hehkuttava ja usein aika tosimiespuheelta kalskahtava puheenparsi ei näkynyt millään tavalla meidän pelissämme, jossa korostui lähinnä yhteistyöllä saavutettu kipuelementtien kokeilu. Sanoivat säännöt mitä hyvänsä, meille voitto tuli vasta, kun molemmat hävisivät.

Vaan mikäpä siinä. Peli oli mielenkiintoinen myös eräänlaisena jaettuna itseruoskintana. Loppujen lopuksi on aika yhdentekevää, käyttääkö taitojaan vastustajan vahingoittamiseen vai pelin ja rangaistusten pitkittämiseen. Kummassakin tapauksessa tarkoituksena on kivun maksimointi, vaikka kokemuksen kehys on eri. Ei kilpailua vaan yhteistyötä. Ei kivun minimointiin ja maksimointiin pyrkivää nollasummapeliä vaan rangaistusten kontrollointia. Ilman kipua olisimme pelanneet peliä kuten Pongia kuuluukin, sillä omien maalien tekeminen (tai toisen auttaminen omien maalien tekemisessä) ei olisi järin mielekästä. Kipu muutti kokemuksen toverilliseksi, yhteiseksi. Tämä on kieltämättä miltä tahansa taideteokselta erinomainen saavutus.

Lopulta astuimme ulos Karl-Marx-Alleen lämpöön ja auringonpaisteeseen vertailemaan mustelmiamme – todisteita jaetusta kokemuksesta.