Muissa museoissa: Kommunikointia kuvin – Polaroid-näyttely Suomen valokuvataiteen museossa

Polaroidit ovat eittämättä yksi tunnistetuimpia valokuvahistorian ikoneita. Ne ovat niitä neliönmallisia, hiukan vinksahtaneesti valottuneita kuvia, joissa on valkoiset kehykset ja ylimääräistä kirjoitustilaa alareunassa. Tuttu näky populaarikulttuurissa, vaikka harva on oikeasti polaroid-kuvaa pidellyt saati kuvannut.
Nimensä kuvat ovat saaneet Polaroid-yritykseltä, joka valmisti pikafilmiä ja kameroita jo niinkin varhain kuin 1948. Yli 50 vuotta instant-kuvausta on jättänyt jälkensä valokuvan historiaan ja kuvastoon.

Tätä perinnettä juhlii Suomen valokuvataiteen museon näyttely Polaroid.

Kaapelitehtaan jylhissä holveissa sijaitseva Suomen valokuvataiteen museo oli minulle uusi tuttavuus. Kaunis miljöö ja hyvinvarusteltu museokauppa antoivat onneksi heti positiivisen vaikutelman, joten näyttelyn syövereihin kelpasi sukeltaa hyvillä mielin.

Näyttelyyn on koottu tunnelmapaloja kansainvälisestä kuvakokoelmasta, joka syntyi, kun Polaroid-yhtiö aikoinaan antoi taiteilijoille filmiä ja kameroita vastineeksi siitä, että syntyneet kuvat taltioitaisiin suureen, yli 4400 teoksen, Polaroid-kuvakokoelmaan. Kokoelmasta nähtävien parhaiden palojen lisäksi näyttelyssä on esillä myös suomalaista polaroid-meininkiä vuosien varrelta.

Päällimmäisenä fiiliksenä näyttelyssä on ähky. Kuvia on kaikenkokoisia, kaikenvärisiä ja niin monesta aiheesta, että minkäänlaisen kokonaiskuvan muodostaminen on vaikeaa. Aiheet vaihtelevat kevyistä tilannenäpsyistä kiinalaiseen katukuvaan. On potrettia ja maisemaa, eläintä ja elotonta objektia.

Sauli Sirviö: Sarjasta Pako (2000-2008). Suomen valokuvataiteen museo.

Yksi näyttelyn sitkeimmistä kuva-aiheista on kuitenkin alastomuus. Ihoa tulee kuvissa vastaan tavan takaa. Nakuilua on näyttelyssä siinä määrin, että vaikka muuten yleiskuva näyttelystä onkin rönsyilevä, alastonkuvat erottuvat massasta selkeästi omana kokonaisuutenaan.

Vietin hyvän aikaa näyttelyssä miettien, miksi alastomuus on niin suosittu aihe erityisesti polaroid-kuvissa. Voisiko olla, että mahdollisuus helposti räpsäistävien ja kehitettävien kuvien ottamiseen alentaa myös kynnystä tehdä kaikennäköistä kameran edessä? Etenkin, kun kuvia ei tarvitse edes erikseen viedä liikkeeseen kehitettäviksi. Jos kuvia on helppo ottaa tilanteessa kuin tilanteessa ja kuvaustilanteessa on vallinnut jonkinlainen yolo-asenne, niin ihmekös tuo, jos alastomuuttakin on tallentunut filmille runsaasti, kaikkien niiden muiden spontaanien tilannekuvien rinnalle.

Yolo, yolo!

Näyttelyn lukuisat arjen iloista muistuttavat kuvat tuottivat kiehtovasti hyvin samanlaisia tunteita kuin Instagramin – tuon digiajan polaroidin – kuvavirtojen katselu. Vaikka polaroid-kuvat eivät enää ole koko kansan hupia, sama mentaliteetti on siirtynyt erilaisten kuvasovellusten ansiosta verkkoon. Instagramit ja hipstamaticit kanavoivat juuri sitä samaa hetkessä elämisen ja matalan kynnyksen valokuvaamisen riemua, joista polaroiditkin aikoinaan opittiin tuntemaan.

Katsokaa vaikka Kiasma-tagilla kuvattuja kuvia Instagramissa. Kuva-aiheet ovat Kiasmasta, mutta fiilis on täysin sama, kuin Polaroid-näyttelyn kuvissa: valoa, väriä, tilanteita ja elämän ohikiitäviä hetkiä.

On ilo nähdä, että Polaroidin perintö elää ja on voimissaan. Kiitos valokuvataiteen museolle ja henkilökunnalle tästä muistutuksesta.

Mark Maher, American Polaroids.