Muissa museoissa: Näkymätöntä nykytaidetta
Kuvan jalustan yläpuolella on alue, jonka taiteilijan palkkaama noita on kironnut. (Tom Friedman, Untitled (A Curse), 1992)
Nykytaidetta parjataan usein siitä, että se on kuin kuuluisan satukeisarin uudet vaatteet. Museoissa on (kuten Aatukin huomauttaa) esillä maalauksia ilman maalia, installaatioita ilman nimiä ja toinen toistaan kummempia himmeleitä, joiden merkityksestä tai taustoista ei kävijällä ole mitään käryä.
Lontoon ihastuttavan South Bankin kulttuurijokirannan yhteydessä sijaitseva Hayward Gallery otti asiakseen tehdä näyttelyn juuri tästä näkökulmasta. Invisible – Art about the Unseen, 1957-2012 ottaa ajatuksen keisarista ilman vaatteita ja vääntää sen niin mutkalle, että lopputulos on hauskin näyttelykokonaisuus, johon olen törmännyt pitkiin aikoihin.
Kuvassa taidekilpa-ajoihin osallistunut näkymätön kulkupeli, jonka stealth-teknologia on niin edistynyttä, että laitetta ei näkemisen lisäksi pysty myöskään koskettamaan. (Carsten Höller, The Invisible, 1998)
Parasta näyttelyssä on se, miten se yllättää. Koskaan ei voi olla varma, mitä nurkan takaa tulee – vai tuleeko yhtään mitään. Joskus uuteen huoneeseen astuessaan luulee, ettei siellä ole mitään, kun todellisuudessa koko huone on täynnä teosta. Tai koko huone on teos. Näin kävi Lai Chih-Shengin teoksen Life-size Drawing kanssa: teoksessa taiteilija on rajannut kokonaisen huoneen lyijykynällä tehdyillä viivoilla. Huone olikin siis täynnä taidetta, sitä vain ei heti huomannut, koska ei osannut olettaa, että joku rajaisi lyijykynällä suuren tilan jokaisen oviaukon, tuuletusräppänän, lattialaatan ja betonikikkareen.
Näyttelyn halki vaeltaessa sitä tuijotti seinälle ripustettua tyhjää paperiarkkia ja mietti, näkeekö siinä jotakin. Ei näe, sillä se todellakin on vain tyhjä paperiarkki, jota taiteilija on tuijottanut yhteensä 1000 tuntia yli viiden vuoden aikana. Tom Friedmanin teoksessa 1000 Hours of Staring paperi on pelkkää paperia, mutta se muuttuu (jos muuttuu) merkitykselliseksi, kun kuulee teoksen syntytarinan ja alkaa miettiä taiteilijaa, joka tuijottaa seinälle ripustettua paperia säntillisesti vartin päivässä, joka päivä, usean vuoden ajan.
Tuhat tuntia tuijotusta. Plus kävijöiden tuijotukset päälle. (Tom Friedman, 1000 Hours of Staring, 1992-97)
Jotkut teoksista leikkivät olemassaolon ja -olemattomuuden rajalla. Erään tyhjän huoneen perällä oli pieni lappu, jossa luki, että taiteilija on piilottanut huoneeseen salakuuntelulaitteen. Tarkallakaan syynillä laitetta ei löytynyt, joten kenties sellaista ei ollutkaan. Ehkä se oli koko teoksen pointti. Tai ehkä salakuuntelulaite todella oli olemassa, mutta niin hyvin kätkettynä, ettei sitä ollut toivoakaan löytää.
Kaikkia näitä teoksia yhdistää se, miten niitä ei oikeastaan ole olemassa, tai miten ne ovat olemassa ainoastaan kätkettyinä ja kuviteltuina. Syntyy kutkuttava tilanne, kun näyttelyssä on vaikka kuinka paljon nähtävää silloinkin, kun mitään ei näy.
Näkymättömässä labyrintissa kävellessä seinään törmäämisestä ilmoitti päähän laitettavien luurien vimmattu tärinä. Labyrintin pirullinen pohjakaava vaihtuu päivittäin, joten turhan helpoksi näyttelystä ulos pääsemistä ei ole tehty. (Jeppe Hein, Invisible Labyrinth, 2005.)
Usein sanotaan, että taidenäyttelyssä jokainen kävijä rakentaa oman kokemuksensa. Koemme taiteen omalla tavallamme, kun teokset vaikuttavat meihin kokemuksistamme ja menneisyydestämme riippuen.
Invisible-näyttelyssä tämä henkilökohtaisuus korostuu entisestään. Kun tuijottaa veistoksen sijaan pelkkää tyhjää jalustaa, tilanteeseen tulee väkisinkin tuotua yllättävän paljon omia ajatuksia ja kokemuksia. Kun teos ei tarjoa muuta kuin tyhjän tilan ja jonkin perusajatuksen, sitä kääntyy aivan huomaamattaankin luotaamaan enemmän itseään ja kokemuksiaan kuin teosta.
Näyttelytiloissa haahuillessa mietin monen teoksen kohdalla, mitä näyttelyä suunnitellut työryhmä on miettinyt juuri kyseistä teosta valitessaan. Onko heidän kasvoillaan kareillut ilkikurinen ilme, kun he ovat kuvitelleet, miten yleisö yrittää jäsentää taidetta, jota ei ole. Tai on. Tai ehkä ei ole.
Työryhmän juonitteluja pohtiessa mieleen pyrki väkisinkin tämä klassikkoleffan museokohtauksesta muokattu kuva:
Näyttely tuli ja trollasi. Ja hyvä niin.
Kuvat: Linda Nylind