Muissa museoissa: Surrealistisia postikortteja sadan vuoden takaa

nayttelyarkkitehtuuria.jpg

Suomen valokuvataiteen museossa on paraikaa meneillään näyttely Surrealismia ja silmänlumetta. Näyttely pitää sisällään lähes 500 valokuvapostikorttia 1900-luvun alusta. Kuten nimikin jo kertoo, liikutaan varsin kaukana realismin tuolla puolen. Aikakauden ja näyttelyn keskeistä sanastoa ovat surrealismin ohella camp ja dada.

Esitteen mukaan 1800–1900-lukujen vaihde on ollut sekä taiteen että tekniikan suurta nousukautta: Upouusi valokuvateollisuus ja postikortti löivät hynttyyt yhteen ja synnyttivät mielenkiintoisen aikalaisilmiön. Erityisesti Saksassa ja Ranskassa levinnyt villitys monistui miljooniksi surrealistisiksi korteiksi. Tämä postikorttitaiteen kulta-aika päättyi ensimmäisen maailmansodan melskeisiin, mutta kuvat jäivät elämään ja inspiroimaan – Itse Picassonkin kerrotaan hakeneen innoitusta taiteeseensa juuri tästä korttigenrestä.

Aihepiiriltään kortit rönsyilevät sinne ja tänne, vaikka ne näyttelyssä onkin pakattu omien teemakokonaisuuksiensa alle. Usein malleina ovat toimineet varieteetaiteilijat ja sirkusväki – mielenkiintoisia ihmisiä, jotka ovat mitä luultavimmin poseeranneet keskivertoihmistä hanakammin. Toki korteissa käsitellään fantasian, roolileikkien ja yleisen söpöstelyn lisäksi suurempiakin teemoja. Erotiikka, sota ja uskonto esiintyvät näyttelyssä diaesityksinä omissa erillisissä katseluteltoissaan.

seinasuurennokset.jpg

Näyttelyn seiniltä löytyi myös muutamia jättikokoisia postikorttisuurennoksia.

Kortit ovat ehdottomasti oman aikansa Photoshop-taidetta. Tekeminen on perustunut konkreettiseen leikkaa-liimaa toimintaan, kuvien värittämiseen käsipelillä sekä piirrosten ja valokuvien yhdistelyyn. Vanhana photoshoppaajana täytyy vain ihailla työn jälkeä! Toinen nykyaikainen vastine näille korteille ovat hassut julisteet, joita 80- ja 90-luvuilla kaupattiin kirjakaupoissa maisema-aihelmien ja urheiluautokuvien ohella. Lapsista laaditut hassut söpöstelykuvat elävät nykyäänkin, esimerkiksi Anne Geddesin vauvakuvat lienevät monille tuttuja.

Koska näytteillä olevat postikortit ovat, kuinkas muutenkaan, postikortin kokoisia, niitä mahtuu näyttelysaleihin melkoiset määrät. Katsojan täytyy kulkea tiukasti pitkin seinustoja, jotta korttien kuvat pystyy hahmottamaan. Tätä näyttelyä ei voi kävellä läpi nopeasti. Kortti, kortti, kortti… välillä katsojalle annetaan hengähdys- ja seikkailutauko, kun reitti kulkee raskaiden verhojen rajaaman käytävän läpi – katsomaan lisää postikortteja!

kortteja_kortteja.jpg

Näyttelyssä on myös näppärä ääniopassysteemi. Paitsi että voit soittaa seinällä näkyvään palvelunumeroon ja kuunnella nauhoitteen, selostuksen saa auki myös älypuhelimella QR-koodeista. Kannattaa ottaa nappikuulokkeet mukaan.

Omia suosikkejani näyttelyssä olivat mm. Amerikkalaiset ”liioittelukortit” ja sotapropagandistiset surrealisoinnit. Terveiset vaan kuraattori Harri Kalhalle!

Surrealismia ja silmänlumetta Suomen valokuvataiteen museossa 15.12.2013 saakka.

Kulttuuri Suosittelen Höpsöä

Juoksun taide

Kiasmassa juuri avatussa Mika Taanilan näyttelyssä ”Aikakoneita” on mukana lyhytfilmi Kuuden päivän juoksu(2013). Se kuvaa kestävyysjuoksuun sisältyvää henkistä kilvoittelua suomalaisen ultrajuoksijan Pekka Aallon jalanjäljissä New Yorkissa järjestettävässä tapahtumassa ”Self- Transcendence Six Day Run”. Siihen osallistuvat juoksijat kiertävät mailin pituista rataa kuusi vuorokautta lähes tauotta.

Taanilan filmin kesto on 12 minuuttia, mutta juoksemista taidetekona on usein kuvattu myös reaaliajassa, olipa tapahtuman kesto useita tunteja tai vain muutama sekunti. Pelkistetyimmillään, amerikkalaisen käsitetaiteen perinteen hengessä, juoksupyrähdys on dokumentointi John Divolan valokuvasarjassa “As Far as I Could Get” (1996-97). Siinä taiteilija juoksee karkuun kameraa painettuaan ensin itselaukaisijaa, joka ottaa kuvan 10 sekunnin kuluttua.

nummer_dertien.png

Guido van der Werve, ”Nummer dertien, Effugio C, You’re always only half a day away”, 2011, HD ja kehystetty teksti, kesto 12 h. Courtesy: The artist and Luhring Augustine Gallery, New York.

Osan ajastaan Suomessa asuva hollantilaistaiteilija Guido van der Werve on toteuttanut 12- tuntisen videoteoksen, jossa hän juoksee ympäri taloaan keskisuomalaisessa Hassin kylässä. Juoksijataiteilijalle teko oli rankka fyysinen suoritus, mutta sitä se on myös videota seuraavalle, tuntikausia istuvalle katsojalle. Pari vuotta aiemmin van der Werve käynnisti New Yorkissa vuosittaisen taidejuoksuperinteen, ”Running for Rachmaninoff”, jossa juostaan kukkapuska kädessä 55 kilometrin matka Manhattanilta säveltäjä Sergei Rachmaninoffin haudalle Kensicon hautausmaalle.

//www.youtube.com/embed/4sClAF_WHDw

Museoissa ei saa juosta, mutta juostaan kuitenkin, luvan kanssa tai ilman. Saksalainen Florian Slotawa toteutti 2000-luvun alussa videosarjan, joka dokumentoi hänen juoksemistaan eri taidemuseoissa, nopeinta mahdollista reittiä gallerioiden läpi. Filmin alakulmassa näkyy juoksuun käytetty aika, yleensä alle pari minuuttia museossa kuin museossa. Slotawan ”Museojuoksut” tuovat museokäyntiin kirjaimellisesti uutta vauhtia ja ääntä parkettien natistessa ja kivilattioiden nirskuessa adidaskumien alla. Juoksija ei kylläkään ehdi ohi viliseviä taideteoksia katselemaan ja videota katsova puolestaan jännittää, ettei juoksija vain kaadu tai törmää mihinkään.

Brittitaiteilija Martin Creedin Teos numero 850” (2008) perustuu vastaavaan ideaan. Hänen ideoimassaan live-esityksessä yksittäinen juoksija pyrähtää pari kertaa minuutissa ihmisjunan nopeudella halki Tate Britainin komean aulan. Museokävijät jähmettyvät yllättyneinä paikoilleen komean arkkitehtuurin aikaansaaman ylevän ja ajattoman tunnelman rikkoutuessa hetkeksi. Miksi ylipäätään juosta museossa? Creed vastaa: ”Täysillä juokseminen on kuoleman vastakohta. Se on merkki elossa olemisesta”.

taterun.png
On museoissa juostu tätä aiemminkin, kuten vuonna 1964 valmistuneen Jean Luc Godardin elokuvan ”Laittomat” kuuluisassa kohtauksessa, jossa päähenkilökolmikko Franz, Arthur ja Odile juoksevat Louvren museossa vartijoiden yrittäessä turhaan pysäyttää heitä. Villit nuoret onnistuvat haasteessaan rikkoa amerikkalaisen Jimmie Johnsonin väitetty aiempi ennätysaika (9:45 min) kahdella sekunnilla. Sama tempaus on kuvattu Bernardo Bertoluccin elokuvassa “The Dreamers” (2003), jossa vuoden 1968 kuohuvaan Pariisiin ajoitetussa kohtauksessa nuorisokolmikko saavuttaa uuden ennätysajan (9:27 min) Louvre-juoksussa. Vuonna 2007 meksikolainen Mario Garcia Torres palasi samaan aiheeseen videossaan “A Brief History of Jimmie Johnson’s Legacy”. Tässä versiossa nuorten museojuoksu kuvattiin Meksiko Cityn Museu Nacional de Artessa.

Sveitsiläinen taiteilija Beat Lippert teki kesäkuussa 2010 uuden ennätyksen (9:14 min) juostessaan ”La Sprezzatura” -videoteostaan varten Godardin elokuvan trion käyttämää reittiä halki Louvren pääsalien. Neljä kameraa kuvasi Lippertin juoksua, jonka hän toteutti ilman museon teos- ja yleisöturvallisuudesta vastaavien lupaa. Lippert on aiemminkin yhdistänyt fyysisen suorituksen ja arvonsa tuntevan museon. Performanssissaan ”Ride”(2009) hän palkkasi ammattimaisen kalliokiipeilijän kipuamaan ylös ja pitkin Neuchâtelin historiallisen taidemuseon koristeellista fasadia, uhkarohkeasti ilman valjaita. Tämän läheisempään fyysiseen kontaktiin museoon rakennuksena ja instituutiona ei juuri voi päästä. Uudempi museoarkkitehtuuri sileine metalli- ja lasipintoineen ei onneksi kannusta riskialttiiseen museoseinäkiipeilyyn.

museummuseum.png

David Adamo, “Museum Museum XX”, Metropolitan Museum Of Art, American Wing Mezzanine
Thursday, November 15,2007, 9:30 a.m. – 5:15 p.m. Photo credit: G Giattino.

Fyysistä ja henkistä kestävyyttä voi testata museossa myös täysin liikkumatta. Näin teki amerikkalaistaiteilija David Adamo performanssissaan ”Museum Museum XX” vuonna 2007 New Yorkin Metropolitan Museum of Artissa. Esityksessään hän seisoi paikoillaan museon avaamisesta sen sulkemiseen saakka tuijottaen John Singer Sargentin maalausta “Madame X” (1884). Aika pysähtyi, museon läpijuoksu muuttui ultrakatsomiseksi. Kerrankin taideteos saa ansaitsemansa, keskittyneen katsomiskerran.

Jari-Pekka Vanhala
amanuenssi

PS. Juoksemiskokemusta on hienosti käsitelty myös kirjallisuudessa, kuten Jari Ehrnroothin esseessä ”Kaipaava askel”, jonka voi lukea Kiasman julkaisemassa Mika Taanilan näyttelyluettelossa. Sitä on saatavilla Kiasmasta ja verkkokaupasta. Kokonaisen kirjan verran aiheesta voi lukea Ehrnroothin teoksessa ”Juoksu” (LURRA Editions, 2012).

Kulttuuri Suosittelen