Tulin pitkältä ja vähäuniselta työmatkalta takaisin Helsinkiin ja mietin, mitä tekisin ennen seuraavaa tapaamistani. Pari tuntia aikaa tapettavana, mutta päätä särki, ulkona oli (ja on yhä!) tukalan kuuma, eikä ollut yhtään nälkä tai jano, joten kahvilassa lojuminen olisi ollut vain rahanhukkaa.

Päätin piipahtaa Kiasmassa. Tutustua kerrankin johonkin näyttelyyn perinpohjaisesti, kuten olen ollut aikeissa tehdä jo ties miten kauan.

Astuin sisään Eija-Liisa Ahtilan näyttelyyn, hortoilin hetken salien läpi ja päädyin teoksen Vaakasuora eteen. Kyseessä on lukuisista projisoinneista muodostettu vaakatasoinen kuusi. Kuusiminuuttisessa videossa kuusi heiluu verkkaisesti, linnut laulavat ja tuuli humisee metsässä.

Videossa ei sinänsä ole mitään erityistä; pätkä osoittaa, että kuusi on vaikea mahduttaa kokonaisuudessaan filmille ja näyttelytilaan, mutta noin yleisesti kuvailtuna kyseessä on kuusiminuuttinen muotokuva puusta.

Vaatimaton aihe ei kuitenkaan ole syy väheksyä teosta, sillä istuin sen äärellä 50 minuuttia. Video looppasi uudestaan ja uudestaan ja joka kierroksella näin uuden lehden putoavan, oksan heiluvan tai pilvenriekaleen kurkistavan puun takaa.

Kun ulkona oli liian kuumaa, äänekästä ja arvaamatonta, sisäsiisti kuusi viileässä ja pimeässä huoneessaan tarjosi täydellisen miljöön lepohetkelle. Se täytti koko näkökentän juuri siten, että videoon pystyi uppoutumaan, muttei kuitenkaan järkyttänyt mieltä millään satunnaista viserrystä dramaattisemmalla.

Suosittelen varauksetta krapulaan, väsymykseen tai yleiseen rauhoittumisentarpeeseen. Luonto hellii valkokankaaltakin.