Raitojen vanki
Ystäväni hidastaa puherytmiään ja muodostaa sanat tahallisen selkeästi: mies omistaa yli tuhat raidallista t-paitaa. Yli tuhat! Raidallista! T-paitaa! Ymmärrän, että minun pitää kauhistua, joten pyörittelen silmiäni, puistelen päätäni ja mumisen jotain sellaista, että ei hyvää päivää.
Ystävä jatkaa jotain muutakin taiteilija Jacob Dahlgrenistä, mutta minä en enää kuuntele. Mietin paitoja ja lasken päässäni, kuinka paljon ne vievät tilaa vaatekaapissa. Ehkä ne riippuvat rekillä värijärjestyksessä? Tai raitojen paksuuden mukaan järjestettynä? Paksut raidat tietysti vasemmalla, ohuet oikealla. Jos yksi paita vie rekiltä sentin, tuhat paitaa vie kymmenen metriä, räknään. Kymmenen metriä raidallisia t-paitoja.
Vain ja ainoastaan raidallisia.
En sano ystävälleni mitään, mutta ajattelen ajatuksen silti.
Sehän on aika vähän.
En ole koskaan laskenut, kuinka monta raidallista vaatetta omistan (tai olen omistanut). Jos mukaan laskee sukkahousut ja topit ja hiuslenkit ja huivit ja pinnit ja paidat ja takit ja housut ja sateenvarjot ja laukut, taidan päästä aika lähelle Dahlgrenin lukemia. Minä yksinkertaisesti rakastan raitoja. Rakastan niiden rytmiä, yksinkertaisuutta, puhtautta, järjestelmällisyyttä ja raikkautta. Haalin kotiin raitatyynyjä ja raitatarjottimia, raitapussilakanoita ja raitapyyhkeitä ja kuvittelen olevani jylhällä kalliolla jossain meren äärellä, ahavoituneet kasvot tuuleen päin käännettynä.
Vasta vähän aikaa sitten tajusin, että minulla taitaa olla ongelma.
Havahtuminen ei ole pelkästään Dahlgrenin paitakokoelman syy. Aavistin överit jo aikaisemmin keväällä, kun nelivuotiaan tyttäreni päiväkodissa maalattiin taustakankaita koulukuvia varten. Pihalle oli levitetty isoja pahveja, valtavia suteja ja jättisammioita maalia. Lapset saivat sotkea ja sutata, heitellä maalia rennolla ranteella, valuttaa ja ripotella, luoda abstraktia taidetta.
Pahvit olivat yhä ulkona kuivumassa, kun hain tyttären iltapäivällä. Oli roiskeita ja kreisejä suttuja. Ja sitten se yksi pahvi, johon oli maalattu tasaisia, kurinalaisia raitoja, väri kerrallaan. Rakastin tytärtäni ja vihasin itseäni ehkä enemmän kuin aikoihin. Päätin kaksi asiaa. Että seuraavalla kerralla suostun, kun tyttö haluaa Hello Kitty -farkut. Ja että hankin itselleni jotain kukallista tai kreisiä tai sekavaa. Sellainen vaate voisi sopia hyvin raitasukkahousuihin.
Laura Mattila
toimittaja, jonka tekisi aina mieli pysähtyä ihailemaan suojateitä