Saako kuvata?

Alfredo Jaar, The Sound of Silence, 2006. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Helsingin Sanomat julkaisi tammikuun alussa Meeri Koutaniemen valokuvareportaasin tyttöjen ympärileikkauksesta Keniassa. Koutaniemi pääsi kameroineen poikkeuksellisen lähelle itse tapahtumia, jotka sijoittuivat hämärään savimajaan Kenian maaseudulla.

Kuvista nousi runsaasti keskustelua ja tapauksesta tehtiin myös kantelu Julkisen sanan neuvostolle.

Toimittajan ja eritoten valokuvaajan asemasta kriisialueilla on keskusteltu pitkään. Vastakkain ovat kaksi ihannetta, joita on usein vaikea sovittaa yhteen. Toisaalta kuvaaja nähdään tiedon välittäjänä: hänen tehtävänsä on taltioida tapahtumat ja tuoda ne yleisön nähtäville. Lisääntyvän tiedon myötä yhteiskunnallinen liikehdintä mahdollistuu, ja asioihin voidaan vaikuttaa. Tieto lisää työkaluja.

Toisaalta kuvaaja on ihminen, joka on konkreettisesti läsnä tilanteissa. Nuo tilanteet ovat usein sellaisia, joiden syihin tai seurauksiin hän ei voi ideologisesti sitoutua. Koutaniemi tuomitsee ympärileikkaukset, mutta pitää silti kiinni kamerastaan.

Lukijalle ristiriita on helposti sovittamaton: miksei kuvaaja tee mitään? Miksei hän puutu näihin vääryyksiin, vaan keskittyy kuvien ottamiseen? Tällöin itse kuvatkin luetaan helposti puhtaan esteettiseksi kokemukseksi, joka ei vaikuta maailmaan.

Kysymys valokuvaajan etiikasta ei ole uusi. Vakuuttavan kuvan ja sen taustalla olevien tapahtumien välistä suhdetta mietittiin esimerkiksi vuonna 1993, kun eteläafrikkalaisen Kevin Carterin ottama valokuva nälänhädästä Sudanissa julkaistiin The New York Timesissa.

Kuvassa pieni lapsi istuu uupuneena maassa, ja korppikotka seuraa sen kintereillä. Tarinan mukaan Carter seurasi tilannetta noin 20 minuutin ajan, toivoen kotkan levittävän siipensä.

Carter palkittiin kuvasta myöhemmin Pulitzerilla. Tapahtuma ei jättänyt häntä rauhaan. Mediassa käyty keskustelu ei tilannetta helpottanut. Lehteen otettiin yhteyttä ja kysyttiin, miksi kuvaaja ei auttanut lasta. Carter teki lopulta itsemurhan, ja pahoitteli jäähyväiskirjeessään tekojaan.

Chileläissyntyisen Alfredo Jaarin taiteessa valokuvan suhde todellisuuteen on yksi keskeinen juonne. Hän on kiertänyt maailman kriisialueita ja kamppaillut sen kanssa, kuinka valokuva ei tunnu koskaan kertovan tarpeeksi – tai ylipäänsä mitään. Monissa Jaarin teoksissa kuvaa ei näy, vaikka pitäisi.

The Sound of Silence (Hiljaisuuden ääni) on Jaarin vuonna 2006 toteuttama installaatio, joka kertoo Kevin Carterin tarinan. Kahdeksanminuuttinen video koostuu etupäässä tekstistä, joka on kuin runo.

Alfredo Jaarin näyttely haastaa miettimään mediakuvia. Millaisen kuvan ne maailmasta antavat, ja miksi? Jaar eli ison osan nuoruudestaan Pinochet’n hallinnon aikaisessa Chilessä. Hän tuntee kuvien mahdin, ja käyttää niitä siksi varoen. Kiasman näyttelyssä nähdään sekä hänen itse ottamiaan, että erilaisista medialähteistä koostamiaan kuvia.

Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka työskenteli Kiasmassa korkeakouluharjoittelijana.