”Valokuvaa ei oteta. Se tehdään.”
Alfredo Jaar, Lament of Images, 2002
Maaliskuun alussa Getty Images, yksi maailman suurimmista kaupallisista kuvapankeista, ilmoitti vapauttavansa merkittävän osan kuvistaan ilmaisjakeluun. Uutinen otettiin vastaan ilolla: kuvien vapauttaminen maksumuurin takaa nähtiin merkkinä uudenlaisesta internetin kuvavirran demokratisoimisesta. Getty omistaa n. sata miljoonaa kuvaa, ja luku kasvaa koko ajan.
Uudistuksessa oli vain yksi mutta: vastapalveluksena Getty istuttaa kuviin kehyksen, joka kertoo, mistä kuvat on otettu.
Kyse on siitä, että varsinaisen kuvatiedoston sijaan kuvat voidaan jatkossa upottaa sivulle suoraan Gettyn palvelimelta. Varsinainen kuvatiedosto ei siis siirry bloggaajan tai verkkovastaavan omistukseen, vaan hän saa oikeuden käyttää kuvaa – eli linkata sen toiselta palvelimelta.
Kuvia ei siis vapauteta yhtään mihinkään. Getty antaa linkata niihin, mutta ne ovat yhä kaupallisia. Banneri, jonka mukana ne tulevat, on tehokas väline mainontaan. Firman edustajat ovat myöntäneet suoraan, että lanseerausvaiheen jälkeen tätä mahdollisuutta tullaan tutkimaan.
Uudistuksen myötä Getty valjastaa bloggarit ja pienet verkkosivustot mainostulojen kerääjiksi. Linkkaamalla sivuillesi kuvan Gettyltä saatat samalla päätyä mainostamaan paitsi kyseistä kuvapankkia, myös mitä tahansa, mitä Getty haluaakaan mainostaa. Getty pystyy myös koska tahansa nappaamaan kuvansa pois, mikä voi tuhota koko jutun.
Alfredo Jaarille kuvan ja näkemisen välinen suhde on pitkään ollut ongelmallinen. Kun kuvaa kohti käyttämämme aika supistuu koko ajan, kuvan arvo merkityksillä ladattuna, esteettisenä ja ideologisena apparaattina muuttuu. Kaupallisten kuvien dominanssi arkistaa näkemisen ja katsomisen pisteeseen, jossa näkökyky tunnutaan liki menettäneen. Kuvien loputon virta synnyttää siis paradoksaalisesti kuvasokeutta.
Jaarin teos Kuvien suru (Lament of the Images) vuodelta 2002 näyttää meille kolme tekstiä, jotka liittyvät kuviin, niiden omistus- ja esitysoikeuksiin sekä todistusarvoon. Kuvat loistavat kuitenkin poissaolollaan. Jaar potee ahdistusta siitä, että elämme ajassa, jossa kuvia ostetaan, myydään, muokataan ja säilötään.
Installaatiossa kuvia ei siis nähdä. Mieleeni tulee kaksi ajatusta:
1) Kuvat ovat poissa, sillä jollakin kaupallisella tai poliittisella taholla on niiden suhteen kontrolli. Se päättää, mitä näytetään, ja miten.
2) Kuvia ei näytetä, sillä niiden todistusarvo on muutenkin olematon. Mediakuvat ovat aina ideologisesti ladattuja, harkittuja ja käyttötarkoituksen mukaan muokattuja. Ne tukevat argumenttia, eivätkä anna objektiivista kuvaa maailmasta.
Kuvien kontrollilla varmistetaan se, ettei muita näkökulmia tai ääniä kuulla. Tästä oli kyse esimerkiksi silloin, kun Yhdysvaltain puolustusministeriö ennen ensimmäisiä ilmaiskujaan Afganistaniin osti yksinoikeuden kaikkiin alueelta saataviin satelliittikuviin.
Ratkaisu perusteltiin ”lisäkapasiteetilla”, mutta vähintäänkin kätevä sivutuote oli se, ettei muiden lähteiden tarjoamaa kuvaa yksinkertaisesti ollut. Yhdysvallat saivat täysin yksin määrittää sen, mitä muut näkevät heidän toisessa maassa tekevän.
Näyttelyssä jaettava juliste kertoo: valokuvaa ei oteta, se tehdään. Valokuvaaja Ansel Adamsiin usein liitetty lausahdus kiteyttää Jaarin näkemyksen hyvin.
Kuvien surussa kävijä projisoi tyhjälle kankaalle tekstien synnyttämän mielikuvan. Koska kuvaa ei näytetä, on katsojan pakko työstää se pintaan itse. Lopputulos saattaa olla puhtaampi, aidompi ja oikeampi, kuin yksikään kaupallisen median meille tarjoama.
Alfredo Jaarin näyttely Kun runous ei riitä Kiasmassa 7.9.2014 saakka.
Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka työskenteli Kiasmassa korkeakouluharjoittelijana.