1. Perheen huoli

Kun sain puklautettua ulos ensimmäisen kirjoitukseni, tuli minulle täysi tyhjyys päähän. Kesti näin kauan saada taas inspiraatiota kirjoittaa. Mietin tänään kuinka onnekas olen ollut ja olen edelleen. Vaikeimpina hetkinäni olen ollut hyvässä tilanteessa..

Minun perhe on ollut aina läheinen. Pienestä lähtien olen oppinut ajattelemaan, että perhe menee edelle. Joka on välillä myös aiheuttanut ristiriitoja ystävieni kanssa, koska joudun perumaan joskus menoja. Joulua tai muuta juhlaa en voi kuvitella viettäväni ilman heitä.
Ydinperhe on äitini, siskoni ja hänen perheensä, sekä minä ja minun tyttöni. Myös äidin puolen suku on läheisiä. Serkut ovat kuin velipuolia minulle.
Alusta lähtien perheeni on ollut suurena tukena sairastumisessani. Äitini ja minä puhutaan päivittäin puhelimessa ja siskoni myös auttaa minua ja tytärtäni. Heidän huolensa minusta on selvästi nähtävissä ja välillä koenkin syyllisyyttä kun kuormitan heitä jatkuvasti jollain huolella. On se sitten henkistä, fyysistä tai taloudellista. Haluaisin olla itsenäisempi, mutta olen joutunut myöntämään itselleni etten pärjää. Se on välillä kova paikka, olenhan jo aikuinen ihminen. Mutta tyttären hyvinvointi, johon liittyy myös minun vointini, on minulle tärkeintä.
Tyttäreni jo oireilee minun takiani että jatkuvan koulukiusaamisen takia. En ole kyennyt olemaan hänen tukenaan niin paljon kun olisin halunnut. Käymmekin akuutissa lasten psykiatrisessa hänen kanssa.

Minulta kysytäänkin usein mikä saa minut oloistani huolimatta nousemaan ylös sängystä. En enää ikinä halua kuntoni romahtavan niin huonoksi, kun se oli sairastuttuani. Tyttö pelästyi ja joutui hoitamaan itse esimerkiksi itselleen ruuan pöytään. Se pelko näkyy tänä päivänäkin hänessä. Hän pelkää minun tekevän itselleni jotain, tai että päädyn taas sängynpohjalle zombiksi.

Myös muu perheeni selvästi pelkää että romahdan uudelleen. Kun äitini luki ensimmäisen kirjoitukseni, hän ensimmäisenä pelkäsi miten kestän mahdollisen kritiikin. Vasta sen jälkeen näki kirjoittamisen olevan minulle terapeuttista. Se, että saan itse purettua kirjoittamiseen kaiken mitä olen käynyt läpi. Se, että ei tarvitse erikseen mainita syitä ihmisille miksi olen kadonnut heidän elämästään tai miksi en ole valmistunut tai töissä. Ihmisten arvostelu ahdistaa, mutta samalla minun on opittava kestämään sitä. En ole täydellinen, enkä haluakkaan olla.

Perheeni ja ystäväni pitävät minusta sellaisena kun olen.

Ja jos on jotain kommentoitavaa he sanovat sen. En ole onneksi enää sokerista.

Jaksamista kaikille

Heli