Ollessani nuori toiset tytöt fanittivat hillittömästi New Kids On The Blockia, vähän myöhemmin Backstreet Boysia ja Oasista. Enkä minä ymmärtänyt miksi. En kokenut minkäänlaista tarvetta tai halua fanittaa hillittömästi artisteja tai bändejä, kerätä julisteita ja valokuvia, ostaa kaikki mahdollinen oheiskrääsä. Kiertää kaikilla mahdollisilla keikoilla. Lempibändejä tosin oli minullakin, mutta en kuitenkaan kokenut keikoilla halua mennä lavan eteen hyppimään, kuuntelin musiikkia mieluummin rauhassa taka-alalla. Nimmareiden metsästys ja yhteiskuvat olivat mielestäni myös tosi out. Hei, hehän ovat vain ihmisiä!

Kunnes nyt. Olin pitkästä aikaa perjantaina Seminaarinmäen mieslaulajien keikalla Helsingissä Virgin Oilissä. Ja halusin eturiviin. Ja tuli hillitön halu saada nimmareita. Ja fanipaita. Ja päästä yhteiskuvaan. Mitään näistä en tosin edes yrittänyt toteuttaa, koska häkellyin itsekin niin kovasti tästä sisältäni kumpuavasta fanituksesta. Mietin jo lipun ostamista heidän tämän kiertueen konserttiin johonkin toiselle paikkakunnalle, Lahteen ehtisin vielä ainakin! Sitä ennen heidät voisi nähdä Jyväskylässä, Hämeenlinnassa ja Kuopiossa!

Tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta Semmareiden keikalla. Heidän ensimmäisen levynkin sain lahjaksi jo jouluna 1997. Ensimmäinen konserttielämys taisi olla 2001 Tampere-talossa. Nimikirjoituksia tai yhteiskuvia en silti ole ennen ajatellutkaan. Mutta olisihan se nyt hienoa. Kaikkien Semmareiden nimikirjoitukset vaikka tuossa laulukirjassa…

Onko meillä jokaisella tietty määrä fanitusta sisällä, joka yleensä ymmärretään käyttää teini-iässä loppuun? Ja jos se jää varastoon, se puskee ulos väkisin jossakin vaiheessa? Olen tänä vuonna löytänyt itseni yhteiskuvasta niin Heli Laaksosen kuin Teuvo Lomaninkin kanssa. Nyt mietin keinoja päästä kuvaan edes yhden (mieluiten Joel Linnan) Semmarin kanssa. Ämpärilistaani voisinkin sujuvasti lisätä kohdan 11: Haluan päästä yhteiskuvaan Semmareiden kanssa.

Ainut ongelma minulla vielä tässä fanituksessa on, etten meinaa kehdata tehdä mitään, mennä eturiviin, pyytää yhteiskuvaan, pyytää nimmareita. Tälläkin keikalla minut piti tuupata lavan reunalle lähes väkisin, vaikka sinne kovasti halusinkin. Keikka oli upea, mutta vieläkin hieman kaihertaa, että erään kappaleen, jossa lauletaan ”hyppää kaulaan, niin suudellaan”, päätteeksi minun vieressäni ollut isosiskoni sai pusun, minä en…

Ensi kerralla otan kameran mukaan mahdollista yhteiskuvaa ajatellen, ojennan käteni koskettaakseni Joel Linnan kenkää, jos vielä tulee mahdollisuus ja jään notkumaan keikan jälkeen nimmareita. Jos joku on varma niin se on aivan varma!

Mutta onneksi on levyt, joita kuunnella. Tämän helmen ostin joskus Semmareiden Joulukiertueelta (joka oli muistaakseni hyvissä ajoin keväällä). Ihanimmat Semmarihitit koskettavina jouluinstrumentaaleina. Paras joululevy ikinä! Onkohan muuten Joulun Taikaa 2. joskus ilmestynyt? Tietääkö kukaan? Ostaisin senkin.