Riemuitkaamme, vielä on suonissamme tulta

Olin eilen itsenäisyyspäivänä ylioppilasjuhlissa. Ylioppilasjuhlissa haikeana aina muistelee miltä tuntui päästä ylioppilaaksi. Se nuoruuden huuma, vapauden kaipuu ja mahdollisuuksien rajattomuus. Ja aina tämä nostalginen muistelutuokio päättyy samaan kohtaan: En voi sietää ylioppilaskuvaani.

Epävarmuus itsestä ja tulevaisuudesta sekä vuoden aikana kertyneet 15 ylimääräistä kiloa painoivat mieltä ja kehoa. Äitini sanoi, että kuvahan näyttää ihan minulta. Siinähän se ongelma juuri olikin! En halunnut näyttää siltä, miltä kuva näytti! Ainut hyvä asia kuvassa oli omenapuun kukat, jotka ilokseni kukkivat niin, että sain niitä ylioppilaskuvaani. Lempikukkiani.

Jo kesäisten ylioppilasjuhlien jälkeen sain loistoajatuksen: mikä estää minua ottamasta itsestäni uusia ylioppilaskuvia! Studiokuvat ovat ok, mutta itse henkilökohtaisesti pidän enemmän kuvista, josta välittyy jokin tarina. Ylioppilaskuvani voisivat olla jotakin tällaista:

Tai ehkä kuitenkin:

Vaihtoehtoisesti kenties:

Tai sitten jopa:

Pitäisiköhän lähettää sukulaisille uuden kiitoskortit saatetekstillä: Yhä ylioppilas, päivitetty versio, polttakaa vanha kuva, pliis! Tai jos vain hyväksyisi sen mitä oli ja opettelisi olemaan itselleen armollisempi :)