Miten äiti voi hylätä lapsensa?
Tässä jokin aika sitten lisäsin instagramiin kuvan ja tekstin esikoistyttärestäni, jossa kerroin hänen saaneen opiskelupaikan yliopistosta. Tämän postauksen jälkeen sain viestin, jossa kysyttiin miltä tuntuu kun esikoinen lentää pesästä. Täysin vilpitön, harmiton kysymys, jossa ei ollut mitään pahaa, mutta joka tuntui silti todella pahalta. Jotta voisit ymmärtää miksi, niin yritän kertoa. Vaikka tämän asian ajatteleminen on vaikeaa ja tästä kirjoittaminen on vielä vaikeampaa, teen sen silti, koska tästä asiasta vaikeneminen ei tee siitä yhtään helpompaa. Ja ehkä tätä lukee joku, joka saa tästä apua, ymmärrystä tai vertaistukea.
Mun läheiset ihmiset aika pitkään ihmettelivät sitä, miksi en eronnut ensimmäisestä avioliitostani aikaisemmin, vaikka asiat eivät olleet kunnossa, enkä voinut hyvin. Olen miettinyt itsekin sitä, miten aina vaan jaksoin hakata päätä seinään ja yritin uskoa parempaan huomiseen, vaikka koko ajan oli huonot välit ja jatkuvaa riitelyä. Yksi iso syy eroon oli lapset. En halunnut lasteni ajattelevan, että parisuhteessa kuuluu voida huonosti ja jatkuvasti riidellä. Tai unohtaa itsensä kokonaan ja elää toisen ehdoilla. Tai pysyä yhdessä, vaikka mitään yhteistä ei ole. Yksi iso syy eron siirtämiseenkin oli lapset. En halunnut luovuttaa liian helpolla. En halunnut rikkoa heidän perhettään. En halunnut aiheuttaa surua. Ja isoimpana asiana; en halunnut erota heistä. Sillä se oli se hinta, jonka erosta jouduin maksamaan. Tiesin, että minä voin erota ja lähteä, mutta lapset eivät lähde mukana. Tiesin, että entinen aviomies ei tulisi lähtemään meidän yhteisestä kodista ja itselläni ei siinä vaiheessa olisi ollut edes mahdollisuutta lunastaa taloa itselleni. Lapset olivat asuneet siinä talossa ikänsä, eikä omasta, tutusta kodista lähteminen ollut mieluisaa, eikä teini-ikäisille ole houkutteleva vaihtoehto luopua omasta huoneesta ja jakaa tilaa sisaruksen kanssa. Siirsin vääjäämätöntä, koska tiesin, että lapsista erossa olo tuntuisi musertavalta. Ja se tuntui. Ja tuntuu edelleen, vaikka nyt asian kanssa on jo jollain tavalla oppinut elämään.
Kaksi vanhinta lasta (silloin 15 ja 13v.) siis jäivät erossa asumaan vanhaan kotiin isänsä kanssa ja nuorin seilaa sujuvasti kahden kodin väliä. Näen lapsiani usein, soittelen, viestittelen, olen perillä heidän elämästään ja tekemisistään ja kiinnostunut kuulumisistaan. Olen heille läsnä sen minkä pystyn, mutta yhdellä kädellä on laskettavissa ne yöt, jotka olen heidän kanssa saman katon alla viimeisten yli kolmen ja puolen vuoden aikana viettänyt. En jaa heidän kanssaan arkea sillä tavalla kuin äitinä haluaisin. Asua yhdessä heidän kanssaan, sitä olisin halunnut. Iloitsen siitä kun he käyvät, istuvat ruokapöydässä, höpöttelevät iloja ja suruja, soittavat kysyäkseen neuvoja tai mitä tahansa. Onnea on sekin kun joku spesiaalivaate tuodaan äidille pestäväksi, ettei se vaan mene pilalle. Tai tulee viesti; ”voitko tehdä niitä uunijuureksia, kun ne on niin hyviä”. Kaikki nämä pienet asiat, joihin monet äidit eivät ikinä edes kiinnitä huomiota, saavat iloni läikähtämään ylitsevuotavasti.
Olen saanut kuulla olevani itsekäs, etten ajattele lapsiani ollenkaan, enkä välitä heistä. Olen hylännyt lapseni.”Miten äiti voi hylätä lapsensa?” Olen huono äiti ja paha ihminen. Kestän todella paljon asioita. Kestän haukkumista, painetta, stressiä, fyysistä kipua. Tätä asiaa on ollut kuitenkin niin vaikea kestää. Minä, joka elin vuosia pitkälti lapsilleni ja huolehdin heistä niin hyvin, kuin ikinä osasin ja pystyin, olin yhtäkkiä huono äiti. Voin kertoa, että tämä meni ihon alle. Sattui, oksetti, suretti, suututti. Olen tuntenut sellaista kipua sydämessä ja sielussa, että en osaa sitä edes kuvailla. Sattui niin, että jopa raajan leikkaaminen irti tuntui houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Useampi on sanonut ettei itse ikinä pystyisi samaan, olemaan erossa lapsista. On tehnyt mieli huutaa ja raivota vastaukseksi, että en jumalauta minäkään ole tätä halunnut! Mutta pystynyt olen, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ollut. Ja, että vielä 2020 joudun selittämään tätä asiaa. Koska äidit eivät lähde lastensa luota. Isät korkeintaan voivat tehdä niin, mutta äidit eivät.
Ja sitten vielä kehtasin hankkia uuden vauvan. Uuden lapsen, kun olin hylännyt entiset. Olinpa kerrassaan sopimaton. Tunnen kuitenkin, että en hylännyt lapsiani ja hankkinut uutta tilalle. Kyllä hän olisi ollut toivottu ja haluttu vaikka isommat lapset olisivatkin asuneet kanssani. Mutta aina ei voi valita. Ja tiedän monen ajattelevan niin, että voihan valita, olenhan itsekin valinnut avioeron ja sitä kautta tilanteeni. En halua sen enempää avata syitä, mutta vakuutan, että avioliiton suhteen kaikki kortit tuli katsottua, jopa jokerikortit, eikä vaihtoehtoja ollut. Myös lapset ovat olleet sitä mieltä, että tämä oli oikea ratkaisu. Pahinta oli kuitenkin alkuun nähdä ja aistia lasten suru. Ei ollut helppoa heillekään, vaikka aika pian helpottui, kun he huomasivat etten kadonnutkaan ollenkaan kokonaan heidän elämästään.
Uskon kuitenkin siihen, että olen onnistunut jokaisen lapseni kohdalla luomaan terveen, kestävän kiintymyssuhteen, joka kestää nämä myrskyt ja karikot. Jokainen heistä tietää olevansa tärkeä ja rakas. Ja,että äiti on aina olemassa jokaista heitä varten.
Tänään, kun esikoisen muuttokuorma lähtee kohti pääkaupunkiseutua ja uutta, jännittävää elämää, tuntui juuri sopivalta hetkeltä kertoa tästä tuskasta, jota olen kantanut. Oikeastaan tämä muutto tuntuu minusta hyvältä. Kaikesta huolimatta olen onnistunut kasvattamaan hänestä pärjäävän, itsenäisen, järkevän nuoren naisen, joka nyt lähtee maailman tuuliin. Iloitsen siitä, että hänellä on suunnitelmia, unelmia ja päämääriä, joita hän lähtee tavoittelemaan. Ja hän tietää, että äidille voi aina soittaa, äitiin voi aina luottaa ja turvautua. Äiti on aina äiti.
