Unesta unelmointia
Väsymys. Se on nyt niin läsnä kuin olla vaan voi. Väsyttää aamusta iltaan ja on päiviä kun tuntuu, että ainoa keino pitää silmät auki olisi asettaa tulitikut silmäluomiin. Mua väsyttää syksyisin oikeastaan aina. Tähän lisääntyvään pimeyteen on taas vaikea tottua, samoin kuin kylmyyteenkin. Juuri eilen illalla mietin, että jos se olisi taloudellisesti mahdollista, asuisin syyskuusta maaliskuuhun jossain lämpimässä. Paikkavalinnan kriteerinä olisi aurinko, lämpö ja valo.
Pimeyden lisäksi väsyttää myös se, että meidän pikkumies ei ole yli kuukauteen nukkunut kovinkaan kehuttavasti. Hänen untaan häiritsee mitä ilmeisemmin hampaiden tulo, sekä uudet taidot, joita täytyy harjoitella niin aktiivisesti, että hän on alkanut työskennellä myös yövuorossa. Aika monta kertaa yössä käymme kippaamassa iloisena höpöttävän, sängyssään seisovan pojan takaisin vaakatasoon. Toisinaan hän jää hereille jopa pariksi tunniksi, jos on oikein hyvät meiningit käynnissä. Yöllä valvominen, esimerkiksi kahdesta neljään, on mielestäni laskettavissa melko tehokkaaksi kidutuskeinoksi. Aamuisin hän herää kuitenkin iloisena ja pirteänä, mutta onneksi hän on nyt myöhäistänyt aamuheräämistään lähelle seitsemää aiemman kello kuuden herätyksen sijaan.
Nukahtaminen on hänelle helppoa, sen kanssa ei juuri koskaan ole ongelmaa. Yöunille hän nukahtaa klo 19 aikoihin muutamassa minuutissa, itsenäisesti, omaan sänkyynsä. Päiväunet hän nukkuu ulkona ja nukahtaa rattaisiin useimmiten melkein heti kun hänet sinne lasketaan. Noudatamme rutiineja, elämä on vauvalle sopivalla tavalla tylsää ja tasaista, hän ei tarvitse öisin enää maitoa… Eli periaatteessa kaikki valmiudet hyviin yöuniin on olemassa. Ja on meillä välillä onneksi ihan hyviäkin öitä. Mutta silti nyt ollaan melkoisen väsymyksen äärellä.
Meidän vierashuoneeseen saapui viime viikolla sänky, joten me vanhemmat voidaan nyt vuoronperään viettää öitä siellä, korvatulpat korvilla, nukkuen univelkoja pois. Periaatteessa paras ratkaisu voisi olla tämän unia terrorisoivan pienen yövuorolaisen siirtäminen omaan huoneeseen nukkumaan, mutta en osaa selittää miksi se tuntuu musta jotenkin tosi vaikealta. Ehkä napanuora kiristää vähän liikaa. Tämä sama napanuorateoria pätee myös siihen, että vaikka kuinka väsyttää, en todellakaan halua hänen yökyläilevän vielä missään. Isovanhemmat on kyllä jo moneen kertaan häntä yöksi kyselleet, mutta sen aika tulee myöhemmin. Kokemuksesta tiedän, että tämäkin valvomisen vaihe menee ohi ja tulee aika kun me kaikki nukutaan. Ja tulee myös aika, ettei häntä saa aamuisin sängystä ylös millään. Tämä väsymys ehkä tässä kohtaa turhauttaa siksi, että vauva alkoi nukkua kokonaisia öitä jo parikuisena ja nyt on tullut tämä taantumuksen vaihe, jossa hänen taitonsa nukkua katkeamatonta unta on hävinnyt.
Mutta se väsymys, se on kyllä ihan hanurista. Kun väsyttää, tuntuu ettei ajatus kulje, kaikki tapahtuu vähän hitaasti, tulee tehtyä turhia kömmähdyksiä, ärsyttää, suorastaan vituttaa aina välillä. Muistan kaikkien lasten kohdalla väsymyksen olleen pahimmillaan juuri tässä vaiheessa. Muistan myös, että pahin vaihe on onnellisesti takana ensimmäisiin synttäreihin mennessä. Siitä saa jotenkin voimaa sinnitellä. Eikä kaikki päivät ole sinnittelyä, eikä mua nyt ihan 24/7 väsytä kuitenkaan. Viime yö oli kuitenkin kaikkien aikojen huonoin, toivotaan, että pohja on nyt saavutettu. Eilen olisin sanonut, että nyt ollaan jo pikkuhiljaa menossa kohti parempia unia, mutta viime yö ei nyt varsinaisesti vahvistanut käsitystäni tästä.
Yhdessä itselleni tärkeäksi muodostuneessa äitiryhmässä kirjoiteltiin juuri eilen illalla väsymyksestä, uupumuksesta, jaksamisesta ja jaettiin aiheesta aika kipeitäkin kokemuksia. Tuntui mahtavalta jakaa näitä asioita toisten, samanlaisessa väsymyksessä painivien kanssa, saada tukea, ymmärrystä ja hyväksyntää. Uskon, että puhun muidenkin puolesta jos sanon, että oli arvokasta uskaltaa sanoa, että tämä äiti on väsynyt, ilman, että kukaan tuomitsee tai vähättelee. Varsinkin väsyneenä sitä voi olla välillä tosi herkillä, eikä siinä hirveän paljon auta jonkun tökerö kysymys siitä, että ”kannattiko hankkia vielä vauva”. On jotenkin helpompi kestää tätä väsymystä kun tietää ettei ole yksin tässä unesta unelmoimassa, vaan on monta muuta äitiä, jotka painii väsymyksen ja jaksamisen kanssa.
Mutta jos mä jotain olen vuosien aikana, isompien lasten ja kaiken muun elämän myllerrysten kautta oppinut, niin olemaan itselleni armollinen. On ihan ok olla väsynyt, on ihan ok tehdä vaan se minkä jaksaa, on ihan ok laiskotella ja erityisesti olen oppinut sen, että tää maailma ei vaan tuu tekemällä valmiiksi, joten on turha koko ajan suorittaa. Silloin kun on energinen olo, on kiva tehdä ja touhuta, mutta väsyneenä muistutan itseäni siitä, että ei ole kuitenkaan pakko tehdä ja touhuta, eikä olla tehokas. Riittää kun selviää vain siitä ihan pakollisesta.
Tästä selvitään. Tää ei jatku ikuisesti. Tänään mä nukun vauvan kanssa päikkärit. Ja varmaan joskus myöhemmin nauran tälle sekavalle tekstille ja mietin kuinka väsynyt olenkaan ollut 😄
Lääkäri kysyi minulta haluanko osallistua sopeutumisvalmennuskurssille nyt kun lapseni sai diagnoosin. Vastasin ettei minulla ole tämän asian kanssa mitään sopeutumista, tämä on ennemminkin iso helpotus ja näen diagnoosissa oikeastaan vain hyviä puolia. Olen tiennyt lapseni erityisyyden jo kauan, taistellut sen puolesta, että hän pääsisi tutkimuksiin ja saisi oikeanlaista tukea. On ollut hetkiä kun olen tuntenut syyttävän sormen osoittavan itseäni; ”miksi lapsesi käytäytyy noin, miksi et ole kasvattanut lastasi paremmin”. Ei ole kasvatuksesta kiinni, että hänen aivonsa toimii vähän eri tavalla kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Tosin hän ei myöskään toimi samalla tavalla, kuin monen käsitys adhd-lapsesta on. Hän ei juoksentele, kiipeile ja hyppele päättömästi, eikä sillä tavalla näyttäydy mitenkään erityisen vilkkaana. Hänen pulmansa on enimmäkseen tarkkaavuudessa ja impulsiivisuudessa, sekä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
