Unesta unelmointia

Väsymys. Se on nyt niin läsnä kuin olla vaan voi. Väsyttää aamusta iltaan ja on päiviä kun tuntuu, että ainoa keino pitää silmät auki olisi asettaa tulitikut silmäluomiin. Mua väsyttää syksyisin oikeastaan aina. Tähän lisääntyvään pimeyteen on taas vaikea tottua, samoin kuin kylmyyteenkin. Juuri eilen illalla mietin, että jos se olisi taloudellisesti mahdollista, asuisin syyskuusta maaliskuuhun jossain lämpimässä. Paikkavalinnan kriteerinä olisi  aurinko, lämpö ja valo.

Pimeyden lisäksi väsyttää myös se, että meidän pikkumies ei ole yli kuukauteen nukkunut kovinkaan kehuttavasti. Hänen untaan häiritsee mitä ilmeisemmin hampaiden tulo, sekä uudet taidot, joita täytyy harjoitella niin aktiivisesti, että hän on alkanut työskennellä myös yövuorossa. Aika monta kertaa yössä käymme kippaamassa iloisena höpöttävän, sängyssään seisovan pojan takaisin vaakatasoon. Toisinaan hän jää hereille jopa pariksi tunniksi, jos on oikein hyvät meiningit käynnissä. Yöllä valvominen, esimerkiksi kahdesta neljään, on mielestäni laskettavissa melko tehokkaaksi kidutuskeinoksi. Aamuisin hän herää kuitenkin iloisena ja pirteänä, mutta onneksi hän on nyt myöhäistänyt aamuheräämistään lähelle seitsemää aiemman kello kuuden herätyksen sijaan.

Nukahtaminen on hänelle helppoa, sen kanssa ei juuri koskaan ole ongelmaa. Yöunille hän nukahtaa klo 19 aikoihin muutamassa minuutissa, itsenäisesti, omaan sänkyynsä. Päiväunet hän nukkuu ulkona ja nukahtaa rattaisiin useimmiten melkein heti kun hänet sinne lasketaan. Noudatamme rutiineja, elämä on vauvalle sopivalla tavalla  tylsää ja tasaista, hän ei tarvitse öisin enää maitoa… Eli periaatteessa kaikki valmiudet hyviin yöuniin on olemassa. Ja on meillä välillä onneksi ihan hyviäkin öitä. Mutta silti nyt ollaan melkoisen väsymyksen äärellä.

Meidän vierashuoneeseen saapui viime viikolla sänky, joten me vanhemmat voidaan nyt vuoronperään viettää öitä siellä, korvatulpat korvilla, nukkuen univelkoja pois. Periaatteessa paras ratkaisu voisi olla tämän unia terrorisoivan pienen yövuorolaisen siirtäminen omaan huoneeseen nukkumaan, mutta en osaa selittää miksi se tuntuu musta jotenkin tosi vaikealta. Ehkä napanuora kiristää vähän liikaa. Tämä sama napanuorateoria pätee myös siihen, että vaikka kuinka väsyttää, en todellakaan halua hänen yökyläilevän vielä missään. Isovanhemmat on kyllä jo moneen kertaan häntä yöksi kyselleet, mutta sen aika tulee myöhemmin. Kokemuksesta tiedän, että tämäkin valvomisen vaihe menee ohi ja tulee aika kun me kaikki nukutaan. Ja tulee myös aika, ettei häntä saa aamuisin sängystä ylös millään. Tämä väsymys ehkä tässä kohtaa turhauttaa siksi, että vauva alkoi nukkua kokonaisia öitä jo parikuisena ja nyt on tullut tämä taantumuksen vaihe, jossa hänen taitonsa nukkua katkeamatonta unta on hävinnyt.

Mutta se väsymys, se on kyllä ihan hanurista. Kun väsyttää, tuntuu ettei ajatus kulje, kaikki tapahtuu vähän hitaasti, tulee tehtyä turhia kömmähdyksiä, ärsyttää, suorastaan vituttaa aina välillä. Muistan kaikkien lasten kohdalla väsymyksen olleen pahimmillaan juuri tässä vaiheessa. Muistan myös, että pahin vaihe on onnellisesti takana ensimmäisiin synttäreihin mennessä. Siitä saa jotenkin voimaa sinnitellä. Eikä kaikki päivät ole sinnittelyä, eikä mua nyt ihan 24/7 väsytä kuitenkaan. Viime yö oli kuitenkin kaikkien aikojen huonoin, toivotaan, että pohja on nyt saavutettu. Eilen olisin sanonut, että nyt ollaan jo pikkuhiljaa menossa kohti parempia unia, mutta viime yö ei nyt varsinaisesti vahvistanut käsitystäni tästä.

Yhdessä itselleni tärkeäksi muodostuneessa äitiryhmässä kirjoiteltiin juuri eilen illalla väsymyksestä, uupumuksesta, jaksamisesta ja jaettiin aiheesta aika kipeitäkin kokemuksia. Tuntui mahtavalta jakaa näitä asioita toisten, samanlaisessa väsymyksessä painivien kanssa, saada tukea, ymmärrystä ja hyväksyntää. Uskon, että puhun muidenkin puolesta jos sanon, että oli arvokasta uskaltaa sanoa, että tämä äiti on väsynyt, ilman, että kukaan tuomitsee tai vähättelee. Varsinkin väsyneenä sitä voi olla välillä tosi herkillä, eikä siinä hirveän paljon auta jonkun tökerö kysymys siitä, että ”kannattiko hankkia vielä vauva”. On jotenkin helpompi kestää tätä väsymystä kun tietää ettei ole yksin tässä unesta unelmoimassa, vaan on monta muuta äitiä, jotka painii väsymyksen ja jaksamisen kanssa.

Mutta jos mä jotain olen vuosien aikana, isompien lasten ja kaiken muun elämän myllerrysten kautta oppinut, niin olemaan itselleni armollinen. On ihan ok olla väsynyt, on ihan ok tehdä vaan se minkä jaksaa, on ihan ok laiskotella ja erityisesti olen oppinut sen, että tää maailma ei vaan tuu tekemällä valmiiksi, joten on turha koko ajan suorittaa. Silloin kun on energinen olo, on kiva tehdä ja touhuta, mutta väsyneenä muistutan itseäni siitä, että ei ole kuitenkaan pakko tehdä ja touhuta, eikä olla tehokas. Riittää kun selviää vain siitä ihan pakollisesta.

Tästä selvitään. Tää ei jatku ikuisesti. Tänään mä nukun vauvan kanssa päikkärit. Ja varmaan joskus myöhemmin nauran tälle sekavalle tekstille ja mietin kuinka väsynyt olenkaan ollut 😄

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus

”Äiti, siks mä en oo tavallinen, kun mulla on se adhd!”

Parhaillaan vietetään ADHD-viikkoa. Meidän perheessä sillä on nyt ihan erityinen merkitys, koska mun 10-vuotias  poika sai reilu viikko sitten adhd-diagnoosin. Olen helpottunut. Vihdoin hänen erityisyydellään on jokin nimi. Kun marssimme ulos lääkärin vastaanotolta, hän itse totesi iloisena, että ”äiti, siks mä en oo tavallinen kun mulla on se adhd!” Niin, hän ei ole ehkä ”tavallinen”, mutta onneksi kaikkien ei tarvitsekaan olla, eikä kaikkien tarvitse mahtua samaan muottiin. Ja nyt kun on se diagnoosi, voi tukitoimien avulla päästä lähelle sitä tavallisuutta.

Lääkäri kysyi minulta haluanko osallistua sopeutumisvalmennuskurssille nyt kun lapseni sai diagnoosin. Vastasin ettei minulla ole tämän asian kanssa mitään sopeutumista, tämä on ennemminkin iso helpotus ja näen diagnoosissa oikeastaan vain hyviä puolia. Olen tiennyt lapseni erityisyyden jo kauan, taistellut sen puolesta, että hän pääsisi tutkimuksiin ja saisi oikeanlaista tukea. On ollut hetkiä kun olen tuntenut syyttävän sormen osoittavan itseäni; ”miksi lapsesi käytäytyy noin, miksi et ole kasvattanut lastasi paremmin”.  Ei ole kasvatuksesta kiinni, että hänen aivonsa toimii vähän eri tavalla kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Tosin hän ei myöskään toimi samalla tavalla, kuin monen käsitys adhd-lapsesta on. Hän ei juoksentele, kiipeile ja hyppele päättömästi, eikä sillä tavalla näyttäydy mitenkään erityisen vilkkaana. Hänen pulmansa on enimmäkseen tarkkaavuudessa ja impulsiivisuudessa, sekä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Millaista meidän arki ja hänen olemisensa sitten on. Suurimpana pulmana on ollut vaikeudet koulunkäynnissä. Hänellä on diagnosoitu jo eskarissa kapea-alainen lukemaan ja kirjoittamaan oppimisen vaikeus. Lukemaan hän oppi ensimmäisen luokan aikana ja siinä ei enää ole oikeastaan mitään pulmaa. Kirjoittaminen sen sijaan on edelleen haastavaa. Tuleeko sanaan kissa yksi vai kaksi s-kirjainta tai kuinka monta k-kirjainta olikaan sanassa kukka? Näitä on nyt väännetty kauan ja paljon. Koulussa ongelmana on ollut myös hänen omaehtoinen ja impulsiivinen käytös. Monisteet rytätään ja kirjat lätkäistään lattialle kun ei huvita tai menee hermo. Protestoidaan kovaäänisesti vaikkapa liian vaikeasta tai tylsästä tehtävästä. Hänen olemistaan on helpottanut huomattavasti se, että ryhmäavustaja on ollut paljon hänen henkilökohtaisena avustajanaan. Kakkosluokan hän kertasi ja sai näin lisäaikaa kasvaa, kehittyä ja kerrata asioita. En tiedä miten toisenlainen tilanne koulunkäynnin suhteen olisi voinut olla, jos hän olisi saanut diagnoosin ja sen myötä lääkityksen ja oikeanlaista tukea jo aikaisemmin. Toisaalta, sitä on nyt turha miettiä ja jossitella. Asiat on menneet näin ja tästä eteenpäin mietitään vain tulevaa. Ja nyt kolmannen luokan syksy on alkanut ihan uudenlaisissa merkeissä ja hänen olemisensa on ollut huomattavan paljon tasaisempaa ja tekemiseen keskittyminen parantunut selkeästi. Valoa tunnelin päässä siis.

Kotonakin hän tarvitsee ikätasoista enemmän ohjausta. Tämän ikäinen monesti jo pystyy itsenäisesti huolehtimaan monista arkipäivän toiminnoista. Tälle hepulle sen sijaan toitotetaan edelleen moneen kertaan samoista asioista. Muistutetaan syömisestä, pesulla käymisestä, vaatteiden vaihtamisesta, läksyistä jne. Eikä siis riitä, että ohjeistaa, vaan pitää myös valvoa toteutuuko asia. Hän usein unohtaa kesken kaiken mitä olikaan tekemässä. Saattaa vaikkapa pompata kesken syömisen ruokapöydästä tekemään jonkun ihan muun jutun. Hän on hyvin omaehtoinen, tekee ne asiat jotka haluaa, silloin kun haluaa ja sillä tavalla kun haluaa. Kaikkeen ensimmäinen vastaus on EI. Häntä ei niin vaan taivutellakaan kääntämään kelkkaansa. Hän ei myöskään tee mitään mitä arvelee ettei osaa. Pyörällä ajo on hyvä esimerkki. Hän ei pienenä koskaan suostunut ajamaan polkupyörällä, ei edes apupyörien kanssa, koska hän ei osaa. 6-vuotiaana hän oli ilmeisesti mielessään riittävästi kypsytellyt asiaa ja harjoitellut teoriassa ja niinpä hän otti pyörän ja lähti ajamaan. Hän puhuu paljon. Siis oikeasti PALJON. Hän puhuu kaikille jotka jaksavat kuunnella (tai vaikka ei niin jaksaisikaan), kaikesta mikä häntä itseään kiinnostaa ja mitä milloinkin sattuu mieleen tulemaan. Hän puhuu yksinäänkin melko taukoamatta. Mutta hän ei vastaa mitään jos häneltä kysyy jotain mihin hän ei halua, viitsi tai osaa vastata. Usein hän keskeyttää toisen puheen tai puhuu päälle. Hänen on vaikea keskittyä, hän häiriintyy herkästi, hänen on vaikea odottaa vuoroa ja sietää pettymyksiä. Hän jankuttaa, hän jumiutuu asioihin, siirtymät ovat vaikeita ja kaikenlaiset muutokset ja poikkeustilanteet ovat äärettömän vaikeita. Hänen on vaikea lopettaa mieleinen tekeminen. Pelaaminen ja Youtube-videot on hänen ykkösjuttunsa ja niiden parista hänen saamisensa pois aiheuttaa lähes poikkeuksetta suurta ärsytystä. Yleensä käskystä laittaa peli tai tv kiinni, seuraa kantapäiden kopinaa, murinaa, märinää ja ovien paukkumista.  Hän rakastaa rutiineja ja sitä, että pystyy ennakoimaan asioita. Hän vihaa sitä kun tapahtuu jotain mitä ei ole pystynyt ennakoimaan. Hän rakastaa ehdoitta ”omia ihmisiään”, pikkuveli on kaikkein paras. Vieraiden aikuisten kanssa hän melko helposti alkaa keskustella, mutta toiset lapset on hänelle haaste. Hän ei oikein osaa luoda ihmissuhteita, on sosiaalisesti ahdistunut ja kömpelö. Tämä on oikeastaan ainoa asia, joka minua surettaa. Surettaa, että hän toisaalta kaipaa kavereita, seuraa ja tekemistä, mutta kokee vaikeana kanssakäymisen esim. luokkakavereiden kanssa, eikä isommin ole halunnut heihin tutustua.

Hänellä aloitettiin lääkitys viime keväänä, vaikka tutkimukset olivat silloin vielä kesken. Lääkitys on tasoittanut olemista, vie ehkä sen terävimmän huipun kaikesta pois. Lääkettä hän ottaa vain koulupäivinä, kotona pärjätään kyllä hyvin ilmankin. Vaikka meidän arki ja hänen olemisensa voi kuulostaa kaoottiselta, ajattelen, että meillä on kuitenkin enimmäkseen melko rauhallista ja kaikki hyvin. Itse olen tottunut näihin hänen erityisyyksiinsä, enkä koe niitä juurikaan rasittavina tai ärsyttävinä. On toki hetkiä kun ajattelen miten helppoa olisikaan, jos hän olisikin ”tavallinen”, mutta 99% ajasta ajattelen hänen olevan ihan täydellinen juuri noin, kaikkine oikkuineen. Hän on ihana, valloittava ja hurmaava persoona, todella hauskaa seuraa ja omaa huikean huumorintajun. Hän ei ole missään nimessä tyhmä, hänelle asioiden oppiminen on vaan vaikeampaa ja työläämpää. Hän on hyvinkin nokkela jutuissaan ja hänellä on ihan käsittämätön muisti!

Olen siis tietysti tottunut tähän kaikkeen 10 vuoden aikana ja mulle tämä kaikki on siksi ihan tavallista ja normaalia. Lisäksi olen töiden kautta ollut paljon tekemisissä erityislasten kanssa ja sekin antaa ehkä perspektiiviä ja ymmärrystä. Meillä on vuosien aikana ollut paljon tukiperhelapsia ja heistäkin melko monella on ollut jokin diagnoosi. Heihinkin olen kuitenkin aina suhtautunut vain lapsina, isommin diagnooseja miettimättä. Itselleni se on vaan jotenkin tosi normaalia. Ymmärrän todella hyvin myös sen, että kaikille elämä adhd-lapsen kanssa ei aina ole helppoa ja millään muotoa tasaista tai seesteistä. Oireilut on hyvin eritasoisia ja ihmisten voimavarat ja resurssit hyvinkin erilaisia. Kenenkään ei siis pidä kokea huonommuutta tai häpeää siitä ettei aina jaksa tai pärjää. Elämä erityislapsen kanssa voi olla todella raskasta ja kuluttavaa. Täydellisessä maailmassa kaikki kuitenkin saisi tilanteeseen sopivaa apua ja tukea ja saisi arjen rullaamaan, mutta valitettavasti sellaista täydellista maailmaa ei ole. Toivon kuitenkin kaikille adhd-perheille paljon tsemppiä ja jaksamista! Elämä erityislapsen kanssa ei ehkä ole aina helpointa, mutta takuuvarmasti se ei ainakaan ole tylsintä!

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus