Tykkään olla minä!
Viime syksynä, kun täytin pyöreät 40 vuotta (sikäli käsittämätöntä, kun edelleen tunnen itseni melkein rippikouluikäiseksi), pysähdyin pohtimaan elämän kulkua ja sitä kuka olen ja mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Tähän ikään mennessä olen oppinut tuntemaan itseni jokseenkin hyvin, vaikka aina joskus onnistun yllättämään itsenikin uusilla puolillani. Tiedän myös oman paikkani maailmassa ja se rauhoittaa mieltä. Tästä tietoisesta pohdiskelusta ajattelin avata siivun myös teille.
Ihan konkreettisista asioista on helpompi aloittaa, joten tiukkaa faktaa elämästäni tulee tässä. Perheeseeni kuuluu neljä lasta, mies ja kissa (jonka viimeöinen hullunpuhti sai taas miettimään, miksi koskaan olikaan tarve hankkia moinen pöhkö otus). Olen koulutukseltani sosionomi ja lastenohjaaja. Vuosien saatossa olen työskennellyt muun muassa lastensuojelulaitoksessa, sosiaalitoimistossa, seurakunnassa, päiväkodissa, ja viime vuoden tein töitä perhehoitajana eli meillä oli aika usein talo täynnä tukiperhelapsia. Tällä hetkellä olen äitiyslomalla, kohta viisi kuukautta vanhan pojan kanssa. Ja missään muualla en tällä hetkellä mieluummin olisikaan ❤ Muut lapset ovat iältään 19, 17 ja 10 vuotta. Mun esikoinen kirjoitti siis tänä vuonna ylioppilaaksi! Nuorimmainen lapsista on mun ja aviomiehen yhteinen ja kolme vanhinta lasta mun ensimmäisestä, kariutuneesta avioliitosta.
Rakastan yli kaiken mun lapsia ja miestä. Rakastan läheisiäni, ystäviäni ja niitä ihmisiä, jotka uskovat hyvyyden voittavan ja tekevät töitä sen eteen. Rakastan elämää ja sen erilaisia käänteitä. En kadu juuri mitään, vaan ajattelen, että kaikki mäet, mutkat ja myrskyt elämänpolulla olen tarvinnut päästäkseni siihen mielenrauhaan, asioiden hyväksymiseen sekä positiiviseen ja rentoon elämänotteeseen, jotka nyt koen omaavani. Nuorempana olin paljon epävarmempi, ehdottomampi ja varmaankin aavistuksen kiivasluontoinen… Aika ja kokemukset ovat siis siloittaneet ja tasoittaneet mukavasti. En jaksa tuhlata energiaa vihaamiseen, vaan ennemmin annan asioita anteeksi, hyväksyn tai opin elämään niiden kanssa.
Olen sekä vahva taistelija, että herkkä haavoittuja. Varsinkin lasten, omien ja muidenkin lasten, puolesta taistelen vaikka viimeiseen hengenvetoon. Enää mun ei tarvitse, enkä halua, miellyttää ketään. Jos se siis tarkoittaa sitä, että mun pitäisi toimia omia periaatteitani tai ajatusmaailmaani vastaan. En ymmärrä ihmisten välinpitämättömyyttä, ilkeyttä, tarvetta satuttaa, loukata tai väheksyä muita. En voi sietää epäoikeudenmukaisuutta. Itsensä toistuva jalustalle nostaminen saa minussa aikaan kulmakarvojen kurtistelua ja ihmetystä siitä, miksi joku kokee olevansa tärkeämpi ja arvokkaampi kuin muut. Itselleni ihmisyys on tärkeä arvo, eikä mun maailmassa kukaan ole toista tärkeämpi tai arvokkaampi. Negatiivisuus on myös jotain sellaista jota en liiemmälti jaksa, koska se on äärettömän kuluttavaa. Yritän aina muistaa, että lasi on puoliksi täynnä.
Koko ajan vähemmän arvostan mitään pinnallista; esimerkiksi hienoja autoja, tavaroita tai mitään materiaa. Koko ajan tärkeämpää mulle on tehdä järkeviä valintoja esimerkiksi kuluttamisen suhteen ja yrittää elää niin, että myös seuraavilla sukupolvilla on vielä mahdollisuus valintoihin. Kierrätän ja lajittelen. Ostan asioita vain tarpeeseen (ja ainakin laitan sitten tarpeettoman eteenpäin, en roskiin). Kiinnitän muutenkin huomiota ostoksiini, suosin mahdollisuuksien mukaan lähiruokaa. Vältän turhia kemikaaleja ja myrkkyjä. Kestovaippailen vauvan kanssa. Enkä silti ole yhtään sen parempi ihminen, mutta näistä asioista tulee itselleni hyvä mieli ja ne ovat mulle tärkeitä.
Mulla on aina joku homma kesken, enkä ymmärrä miksi asioiden loppuunsaattaminen on toisinaan niin vaikeaa! Unohtelen asioita, hukkaan tavaroita, poukkoilen tekemisestä toiseen ja tuskastun välillä itseni kanssa. Haluaisin olla järjestelmällisempi ja rauhallisempi. Mutta rentoutumaan olen oppinut, kun sitä sitkeästi harjoittelin. Aikaisemmin suoritin ja puuhastelin koko ajan. Enää ei ole aivan pakko koko ajan suorittaa, vaan osaan myös maata sohvalla ja olla tekemättä mitään. Oleminen onkin tuntunut yllättävän hyvältä!
Viihdyn metsässä ja luonnossa ylipäätään, siellä on jotain vapauttavaa ja energiaa antavaa. Teen mielelläni käsitöitä ja koen, että on kiva osata tehdä jotain kaunista. Tykkään leipomisesta ja herkuttelusta. Sekä metsä, käsityöt, että leipominen on mulle ihan terapiaa. Oikeastaan kaikki mielekäs tekeminen on terapiaa. Tykkään mekoista ja kauniista vaatteista, mutta yhtä mielelläni pukeudun työvaatteisiin ja turvakenkiin ja lähden metsätöihin tai pihahommiin. Tiedän aika paljon rakentamisesta ja remontoinnista ja osaan vähän jopa jotain niihin liittyvää tehdäkin. Osaan rakentaa terassin ja sahata jiiriin (en ehkä palkkais itseäni raksahommiin ihan vielä näillä taidoilla). Vanhat talot, tavarat ja asiat kiinnostaa mua äärettömän paljon! Välillä olen sanonut syntyneeni väärälle vuosisadalle. Oikeesti mun olisi pitänyt elää jossain linnassa vuosisatoja sitten! Vaikka keittiöpiikana. Tai kuningattarena.
Ajattelen ja pohdin paljon. Puhun ja keskustelen paljon. Nauran ja iloitsen paljon. Kiroilen ihan liikaa (mutta ei hätää, se on kuulemma naisilla merkki poikkeuksellisesta älykkyydestä, vai miten se nyt meni…) Olen sanavalmis, äärettömän hauska ja nokkela (hah). Toisinaan itken jos itkettää ja se helpottaa nopeasti oloa. En juurikaan huuda ja karju, paitsi silloin jos kuppi menee ihan totaalisesti nurin. Sitä onneksi tapahtuu vain harvoin. Olen pitkäpinnainen (aviomies pyörittelee tässä kohtaa todennäköisesti päätään). Innostun nopeasti ja olen malttamaton. Olen oma itseni, enkä koe tarvetta esittää mitään muuta. Mulla on itseni kanssa nykyisin aika hyvä olla. Ajattelen olevani tällä hetkellä paras versio itsestäni. Tykkään olla minä!
