Miksi olemme semmoisia kuin olemme?

Välillä tätä tulee mietittyä. Miksi olen tällainen?  Toiset tuntuvat olevan luonnostaan tasaisia, harmoonisia ja kaikki sujuu hienosti suunnitelmien mukaan. Vai sujuuko? Mitä jos meistä vain tuntuu siltä, kun katsomme toisten elämää, ja päädymme vertaamaan sitä omaamme.

Uskoisin, että moni aikuisuuden kynnyksellä miettii, mikä minusta tulee isona. Riitänkö tällaisena kuin olen? Se, etteivät asiat välttämättä suju suunnitelmiemme mukaan, tai emme saa tehtyä niitä asioita mitä haluaisimme, ei johdu välttämättä siitä että olisimme saamattomia tai osaamattomia. Kaikilla meillä on varmasti unelmia, toisilla pienempiä ja toisilla suurempia. Kaikkien unelmien ei kuulukaan toteutua, ja joskus voi huomata olevansa jopa kiitollinen etteivät asiat menneet niinkuin olisi itse halunnut.

Olen ollut välillä kuin tuuliviiri. Kokeillut sitä sun tätä. Olen tehnyt hoitotyötä niin vanhusten- kun lastenkin parissa, toiminut myyntityössä ja ollut pitkään kotiäitinä. Edelleenkään en tiedä mikä minusta tulee isona. Stressaamalla asia ei selviä, näistä ajatuksista on pakko päästää irti. Olen kuka olen. Sellainen, millaiseksi elämä on minut muokannut. Me kaikki olemme oman elämämme tuotoksia. Joillekin on annettu paremmat eväät elämään jo ehkä kotoakin käsin. Kuinka paljon meitä on kannustettu, rakastettu ja laitettu rajoja. Kaikki vaikuttaa siihen, millaisia olemme nyt, tässä hetkessä ja tänä päivänä. 

omakuva.jpg

 

”Luota niihin ihmisiin jotka näkevät kolme asiaa sinussa: Surun, joka piiloutuu hymyn taakse. Rakkauden, joka on piilossa vihan takana sekä syyn hiljaisuuteesi.

Tämä pätee varmasti moneen meistä. Kun elämä yllättää ei niin positiivisessa mielessä, haluamme joskus piilottaa sen läheisiltämme. Syitä voi olla monia: Ehkä emme halua huolestuttaa turhaan tai tunnemme häpeää esimerkiksi siitä, että epäonnistuimme jossain. Varsinkin äitinä tunnen paljon epäonnistumista. Lapsilla on liikaa ruutuaikaa, perheaikaa on liian vähän, hermostun liian pienestä ja huomioin liian vähän. Lista on loputon!

Olen alkanut oppimaan, että meidän tulisi kelvata vain itsellemme, ja tärkein suhde elämässä tulisi olla suhde itsensä kanssa. Se ei aina ole todellakaan helppoa, varsinkaan lapsiperheen ja ruuhkavuosien aikaan. Parisuhdekin vaatii paljon, ja ainakin minusta on tuntunut että naimisissa ollessa suhteen eteen on tehtävä vielä enemmän töitä kuin seurustellessa. 

kahvihetki.jpg

 

Kuinka sitten onnistua oman sisäisen minän löytämisessä? Jos tietäisin täydellisen vastauksen, kertoisin sen mielihyvin. Ehkä meille kaikille ei sovi sama vastaus tähän, jokaisen on löydettävä se itse. Olemalla avoin, kuuntelemalla ajatuksiamme ja tekemällä enemmän niitä asioita jotka saavat meidät onnelliseksi, pääsee uskoakseni lähemmäksi omaa minää!

 

Tällaisia mietteitä tänään. Hyväksytään itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme. Voimme kehittää itseämme, tulla paremmiksi vanhemmiksi ja puolisoiksi, ystäviksi ja työntekijöiksi. Nautitaan kuitenkin siitä mitä olemme saaneet aikaiseksi juuri tähän asti, sillä olemme sen jokainen ansainneet, pienillä tai suurilla saavutuksilla. <3

 

Rakkaudella

Johanna

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *