Omia ajatuksia…

Heippa. Ajattelin näin pitkästä aikaan vähän avautua tänne. Musta tuntuu että ketään ei kiinnosta mun elämä… No siis onhan mun elämä aika tylsää ja sama arki toistuu että eihän siinä olekaan mitään ihmeellistä ja mitään ei tapahdu. Sisko menee naimisiin ja sillä on oma elämä. Ja en tarkoita sitä etten olisi iloinen sen puolesta. Mä tunnen itseni niin tylsäksi ja turhaksi. Sama mun elämä jossa ei tapahdu mitään kiinnostavaa. Haluaisin nauttia täysillä mun elämästä ja lähteä jonnekkin kauas. Mutta ei ole niin helppoa kun on paniikkihäiriö joka vaivaa joka ikinen päivä. Turhauttaa ja raivostuttaa tämmönen. Kun tapahtuisi edes jotain suurta ja uutta että jotain edes tapahtuisi. Kaikilla muilla on kaikkea kivaa ja uutta elämässä jatkuvasti. Mut tuntuu että oon jossain hamsterin pyörässä joka pyörii samassa kohtaa kokoajan. Tunnen itseni niin huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmisenä. Ja se että musta ei ole mihinkää ja moni muukin ajattelee niin ihan varmasti ja ymmärrän sen kyllä. Oon tottunut siihen jo mutta tuntuuhan se pahalle… Luulisi että kun mulla on ihana puoliso, kaksi kissaa, hamsteri ja kaloja että elämä olisi ihanaa yms. Mutta ei. Voisin kuvailla mun elämää tällä hetkellä että se on semmoinen harmaa ja yksivärinen ja ilman minkäänlaista ääntä. Voi olla että tää on jotain masennustakin… en tiedä. Tekisi mieli aloittaa joku harrastus en vaan tiedä että mikä se voisi olla ja mitä haluan. Tekisi mieli myös tehdä jotain suurta mistä voisi läheiset olla ylpeitä. Tuntuu jotenkin pahalle ja häpeän itteeni kun en tee mitää. Oon jotenkin todella säälittävä ja epäonnistunut  tapaus. Paniikkihäiriö ja masennus vaivaa. Ja siis eihän siinä mitään ihmeellistä olekkaan. Olisi kiva tehdä jotain suurta mutta se just kun en tiedä että onko musta edes siihen tai yhtään mihinkään…. Enkä mä mitään sääliä tai huomiota halua. Mutta kun mitään ei oikeasti tapahdu mun elämässä. Sitten sekin tuntuu pahalle että läheiset sanoo ja ajattelee kun olen tekemässä jotain vähän isompaa mun elämässä niin sanotaan ja epäillään heti että musta ei ole siihen joko paniikkihäiriön tai stressin takia jonka takia mun päähän tulee väkisinkin se ajatus että niinhän se oikeesti on että musta ei ole siihen ja joo molemmat on isoja ongelmia mussa ja yritän päivittäin taistella niitäkin vastaan. Ja eihän musta töihinkään ole ja paniikkihäiriö on syy siihenkin sen tiedostan ja hyväksyn kyllä vaikka se suututtaakin ja harmittaa. Olen ollut kohta kaksi viikkoa kipeenä ja en tietenkään ole saanut mitään päivien aikana aikaiseksi se nyt on tietenkin ymmärrettävää. Tekis mieli lähteä puolison kanssa jonnekkin kauas vaikka ulkomaille mutta eihän meillä ole varaa. Olen sanonut kavereille etä olen täällä ja mulle voi puhua jos jokin asia vaivaa tai harmittaa ja niin oletan myös että mun läheiset tekisi niin mutta tuntuu että mua ei huomata tai mulla lukee otsassa että älkää vaan avautuko mulle yms… sen takia tunnen itseni niin turhaksi ihmisenä ja mietin että mitä mä olen tehnyt väärin että olenko oikeasti niin huono ja epäonnistunut ihmisenä. Haluaisin olla joku muu. Nyt tähän mun elämän ja muhun pitää tulla joku muutos! En jaksa enää tätä samaa ja sitä että kukaan ei usko muhun että musta on johonkin isompaan. Joku harrastus tai joku muu pitäs keksiä.Mutta tälläistä tällä kertaa…