… ja vuotta myöhemmin

Ja hyvinhän se lähti – eli ei.

Pari viikkoa tuon blogipostauksen jälkeen pissin tikkuun ja kaksi sinistä viivaa aiheuttivat sen, ettei painonpudottaminen tulisi kyseeseen seuraavaan yhdeksään kuukauteen.

Raskausaika oli kaikkea muuta kuin helppo, ja sairastelun vuoksi olin vuoteen omana aivan liian paljon. Salilla uskalsin käydä raskauden alusta pari kuukautta, mutta sitten sekin lopahti. Osittain siksi, että raskaana piti himmata – pienillä painoilla ja tehdä rauhassa. En erityisemmin motivoitunut tästä, ja lopetinkin salijäsenyyden joulukuun lopussa. Helmikuusta alkaen en juuri pystynytkään liikkumaan. Ravasin käyrillä, olin poissa töistä, ahdistuin kotisohvalla. Vatsassa kasvava Kantarelli kuitenkin auttoi jaksamaan. Hän voi kokoraskausajan hyvin, eikä huolta hänen suhteensa ollut huolia, mikä auttoi sietämään oman huonon vointini – itse jaksan kyllä kipua, kunhan Kantarellilla kaikki on hyvin. 

Laskettu aika minulla oli 1.6., ja jo toukokuussa lääkärit alkoivat puhua käynnistämisestä, oman huonon vointini vuoksi. Toukokuun lopun kontrollikäynnillä lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, ettei aleta käynnistämään, vaan odotetaan että tulee itsekseen. Tällöin päätin että perkele, en ole enää raskaana, olen vain lihava, ja aloitin lenkillä käymisen. Kivut olivat suunnattomat, mutta olin päättänyt etten jaksa olla enää raskaana, joten henkisesti lopetin raskaana olemisen, olin sitä vain fyysisesti (jep, olen näin fiksu). Taistelin kipuja vastaan ja itkin illat, mutta koska synnytys sai käynnistyä minä hetkenä hyvänsä, pakotin itseni liikkeelle. 10,000 askelta päivässä vaapuin ympäri kotipitäjää. Lenkit kestivät hervottoman kauan, ja mahdoin näyttää koomiselta lyllertäessäni ja pysähtyessäni jatkuvasti puuskuttamaan, mutta en luovuttanut. 

5.6. illalla alkoi kivuliaat supistukset, kärvistelin niiden kanssa kotona vain tunnin ajan ennen soittoa sairaalaan. Tuntia myöhemmin olimme sairaalassa, ja siitä 3,5h myöhemmin Kantarelli oli sylissä. En ollut raskaana enää edes fyysisesti! Niin kornilta kun se kuulostaakin, synnyttäminen oli voimaannuttava kokemus. Olin henkisesti valmistautunut sektioon, sillä suvustamme valtaosa naisista on synnyttänyt esikoisena sektiolla, ja kaikki olemme olleet päälle neljäkiloisia. Kesti monta päivää tajuta, että oikeasti synnytin alateitse vajaan 4kg painavan Kantarellin, mä pystyin siihen, mä tein sen! Selvisin vähillä vaurioilla, ja ajatus siitä, että joskus toivottavasti synnyttää vielä uudelleen ei pelota. 

Nyt täydellinen, pian 3kk vanha Kantarelli nukkuu onnellisena pesässään, ja itse päätin että nyt alkaa elämänmuutos. Ei huomenna, ei maanantaina, ei syyskuussa, ei joulun jälkeen. Vaan nyt.

Salijäsenyys, check.

Onnekseni raskausaikana paino ei juuri noussut muuten kuin vauvan verran – ei ollut tarvekaan kun elopainoa oli jo ylimääräistä. Nyt kuitenkin lähdetään tiputtamaan sinne terveellisen puolelle, ja siihen että olisin itse onnellinen tässä kropassa. Ei mitään ”kesäkuntoon 2019”-haastetta, vaan ”hyvälle fiilikselle loppuiäksi”-haaste.