saippuakuplasade

3.9.2018 piunu

Miten eroon sokerikoukusta?

Irtokarkit, valkoviini. Jäätelö, juustokakku. Suklaa kaikissa olomuodoissaan.

Keho huutaa sokeria aivan liian usein. Nopeaa energiaa, nyt heti. Saisihan tuo huutaa, mutta kun pää antaa periksi aivan liian helposti. Ne, jotka väittävät ettei suklaalevyä voi syödä yhdeltä istumalta, eivät ole harjoitelleet tarpeeksi. ”Liian iso pala kakkua”-lausahdus on sulaa järjettömyyttä. Miten niin koko pakettia jäätelöä ei voi syödä kerrallaan?

Pystyn vastustamaan himoa kaupassa – herkkuja ei ole pakko ostaa kotiin. Mutta kun herkut kannetaan kotiin, en pysty niitä vastustamaan lainkaan. Vaikka kuinka taistelen, huomaan ahtavani kahvipöydästä jääneet Dominot ääntä kohti yksi paketti kerrallaan.

Vaikka meidän neiti Kantarelli nukkuu yönsä kuin tukki, heräten kerran yössä syömään, osasyytän sokerikoukusta väsymystä. Jo synnäriltä asti olemme saaneet nukkua vähintään 4 tunnin pätkiä, ja nytkin neiti nukkuu helposti 20:00-04:00. Koska olen tottunut itse nukkumaan kunnon yöunet, vähintään kahdeksan tuntia yhteen soittoon, verottaa välillä herääminen yllättävän paljon. Kantarelli syö, ja painuu takaisin unille, jatkaen unia vielä pari-kolme tuntia. Vaihtoehto ei ole mennä nukkumaan heti Kantarellin mennessä yöpuulle klo 20, sillä pidän suhteellisen suuressa arvossa myös sitä paria tuntia, mikä saadaan viettää miehen kanssa ihan kaksin.

Moni vanhempi varmaan ajattelee, jotta mitä tuo valittaa, meidän Mikko nukkuu vain kahden tunnin pätkiä, yritä siinä nyt sitten jaksaa, älä narise kun saisit nukkua kuitenkin. Myös lähipiirissä on vajaan vuoden ikäinen lapsi, joka vasta nyt on oppinut nukkumaan yönsä yhden heräämisen taktiikalla – ensimmäiset puoli vuotta heräillyt noin tunnin välein joka yö. Toki siinä on jaksaminen kortilla, en sitä vähättele. Puhunkin vain omasta puolestani, ja suhteutan sen omaan jaksamiseen. Tiedostan täysillä, että meillä on ns. helppo vauva, jolla ei pahempia vatsavaivoja ole ollut, joka pysyy tyytyväisenä myös itsekseen, nukkuu hyvin ja syliksi kelpaa niin iskän kuin äidinkin – ja myös mummien – syli. Se ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että oma kroppa ei ole tottunut heräämään kesken unien edes sitä kertaa. Se väsyttää, mikä aiheuttaa nopeaa energian tarvetta, mikä aiheuttaa armotonta suklaan syöntiä.

En halua olla liian tiukka itselleni, sillä tiedän sen laskevan motivaationi totaalisesti. Siksi annan itselleni anteeksi myös lipsahdukset. En kuitenkaan vielä. Nyt alkuun kuitenkin lähden nollalinjalla herkkujen suhteen – ei suklaata, ei jäätelö, ei leivoksia. Ei lisättyä sokeria. Tässä asiassa en osaa vähentää, sillä makuun päästyä se koko suklaalevy tosiaan häviää alta aika yksikön. Sokerimättöherkut jäävät nyt pois ruokavaliosta. Keskityn vahvasti muokkaamaan ruokavalioni siten, että syön pieniä annoksia usein, jospa tällä saisin pidettyä energiatasot ylhäällä. Jos pakko saada nopea energia, nappaan sen hedelmistä, en leivoksista.

Helpommin sanottu kun tehty, mutta haluan olla fiiliksissä omasta kehostani ja ulkonäöstäni, mieluummin kuin puhua kuinka herkullista Fazerin sininen taas tällä kertaa oli. Haluan olla tyytyväinen itseeni, en jäätelöannokseen.

Perhe Liikunta Mieli Lapset

29.8.2018 piunu

… ja vuotta myöhemmin

Ja hyvinhän se lähti – eli ei.

Pari viikkoa tuon blogipostauksen jälkeen pissin tikkuun ja kaksi sinistä viivaa aiheuttivat sen, ettei painonpudottaminen tulisi kyseeseen seuraavaan yhdeksään kuukauteen.

Raskausaika oli kaikkea muuta kuin helppo, ja sairastelun vuoksi olin vuoteen omana aivan liian paljon. Salilla uskalsin käydä raskauden alusta pari kuukautta, mutta sitten sekin lopahti. Osittain siksi, että raskaana piti himmata – pienillä painoilla ja tehdä rauhassa. En erityisemmin motivoitunut tästä, ja lopetinkin salijäsenyyden joulukuun lopussa. Helmikuusta alkaen en juuri pystynytkään liikkumaan. Ravasin käyrillä, olin poissa töistä, ahdistuin kotisohvalla. Vatsassa kasvava Kantarelli kuitenkin auttoi jaksamaan. Hän voi kokoraskausajan hyvin, eikä huolta hänen suhteensa ollut huolia, mikä auttoi sietämään oman huonon vointini – itse jaksan kyllä kipua, kunhan Kantarellilla kaikki on hyvin.

Laskettu aika minulla oli 1.6., ja jo toukokuussa lääkärit alkoivat puhua käynnistämisestä, oman huonon vointini vuoksi. Toukokuun lopun kontrollikäynnillä lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, ettei aleta käynnistämään, vaan odotetaan että tulee itsekseen. Tällöin päätin että perkele, en ole enää raskaana, olen vain lihava, ja aloitin lenkillä käymisen. Kivut olivat suunnattomat, mutta olin päättänyt etten jaksa olla enää raskaana, joten henkisesti lopetin raskaana olemisen, olin sitä vain fyysisesti (jep, olen näin fiksu). Taistelin kipuja vastaan ja itkin illat, mutta koska synnytys sai käynnistyä minä hetkenä hyvänsä, pakotin itseni liikkeelle. 10,000 askelta päivässä vaapuin ympäri kotipitäjää. Lenkit kestivät hervottoman kauan, ja mahdoin näyttää koomiselta lyllertäessäni ja pysähtyessäni jatkuvasti puuskuttamaan, mutta en luovuttanut.

5.6. illalla alkoi kivuliaat supistukset, kärvistelin niiden kanssa kotona vain tunnin ajan ennen soittoa sairaalaan. Tuntia myöhemmin olimme sairaalassa, ja siitä 3,5h myöhemmin Kantarelli oli sylissä. En ollut raskaana enää edes fyysisesti! Niin kornilta kun se kuulostaakin, synnyttäminen oli voimaannuttava kokemus. Olin henkisesti valmistautunut sektioon, sillä suvustamme valtaosa naisista on synnyttänyt esikoisena sektiolla, ja kaikki olemme olleet päälle neljäkiloisia. Kesti monta päivää tajuta, että oikeasti synnytin alateitse vajaan 4kg painavan Kantarellin, mä pystyin siihen, mä tein sen! Selvisin vähillä vaurioilla, ja ajatus siitä, että joskus toivottavasti synnyttää vielä uudelleen ei pelota.

Nyt täydellinen, pian 3kk vanha Kantarelli nukkuu onnellisena pesässään, ja itse päätin että nyt alkaa elämänmuutos. Ei huomenna, ei maanantaina, ei syyskuussa, ei joulun jälkeen. Vaan nyt.

Salijäsenyys, check.

Onnekseni raskausaikana paino ei juuri noussut muuten kuin vauvan verran – ei ollut tarvekaan kun elopainoa oli jo ylimääräistä. Nyt kuitenkin lähdetään tiputtamaan sinne terveellisen puolelle, ja siihen että olisin itse onnellinen tässä kropassa. Ei mitään ”kesäkuntoon 2019”-haastetta, vaan ”hyvälle fiilikselle loppuiäksi”-haaste.

Perhe Hyvä olo Mieli Raskaus ja synnytys