Ensirakkaus

Elän parhaillaan elämäni kenties onnellisinta aikaa ja siihen tämä blogihaasteen kakkososa sopii oikein mainiosti. Olen nimittäin siinä onnellisessa tilanteessa, että saan jakaa elämäni ensirakkauteni kanssa. 

Kuten jo aiemmin kerroin, nykyinen poikaystäväni on minulle tuttu jo lapsuusvuosilta. Elimme naapureina taaperoiästä parinkympin kieppeille asti, joten meillä on lyhyestä suhteestamme huolimatta pitkä yhteinen menneisyys. Kun blogihaasteen toisessa osassa aiheeksi osui ensirakkaus, minun oli kohtuullisen helppo pienen pohdinnan jälkeen todeta, että lapsuusiän ihastus on vaihtunut aikuisuuden rakkaudeksi. 

Näen paljon unia, joissa on toisinaan jopa järkeä. Muutama viikko sitten näin ihan todellista unta, joka oli suoraa oikeaa muistoa menneestä. Unessa kiipeilimme kotikylämme kallioilla isolla lapsiporukalla, johon kuului myös nykyinen poikaystäväni. Muistan rakentaneeni majaa ja pohtineeni, että tuosta pojasta otan kyllä miehen itselleni. En -90-luvulla tiennyt, että ajatus toteutuu 20 vuoden kuluttua ihan oikeasti, ja nyt unimaailma muistutteli minua lapsuuden haaveilusta.

Me olemme tehneet noin sata mutkaa ja minä itsekseni ylittänyt vielä ainakin tusinan verran ylämäkiä. Pohdimme toisinaan, miksi emme ole tätä koskaan aiemmin tajunneet, mutta jonkinlaiseen puoliksi murtuneeseen ja nivelestä sijoiltaan menneeseen kohtalonsormeen uskovana tiedän aikamme olevan nyt vasta kypsä. En sano, etteikö meillä edelleen olisi aika paljon soviteltavaa yhteiselossamme, mutta toistaiseksi olemme kyenneet luomaan toimivan suhteen. 

Tulevaisuudessa isoimmat haasteemme lienevät jossain minun rauhattomuuteni ja poikaystäväni seesteisyyden ääripäissä. Minulle maailma on luova leikkikenttä, jossa sopii temmeltää vapaasti, peruuttaa, käännähtää ympäri, kirmata eteenpäin ja taas pysähtyä tutkailemaan. Kummasti kuitenkin hysteerinen maailmanvalloituksen tarpeeni on vaimentunut nyt, kun kotoa on sille erilaisuudestamme huolimatta täysimittainen tuki. Ehkä iso osa levottomuuttani ja tuskaani on johtunut ensin vanhempieni ja sitten aiempien kumppanieni pitämistä tavattoman kireistä suitsista. 

Mitä sitten tästä sotkusta pitäisi käsittää? Lapsuudenkaveriin voi rakastua, parhaan ystävän pikkuveljeen voi rakastua. Juurilleen voi aina palata, vaikka olisi tuhannesti ovet paukkuen lähtenyt. Toisinaan lähellä on kaukana ja kauas on sietämättömän pitkä matka. Olen elämässäni oppinut olemaan vannomatta mitään, mutta vaikea olisi keksiä syytä, miksi tästä suhteesta haluaisin mihinkään lähteä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *