Miksi meidän pitäisi riidellä?

Olemme poikaystäväni kanssa eläneet jo kahdeksan kuukautta auvoisaa avoelämää. Vietämme herttaista kuherruskuukausivaihetta, jonka soisin toki kestävän ikuisesti, mutta pitääkö parisuhteessa riidellä. Olen tätä kysellyt viime aikoina tiiviiseen tahtiin, sillä tuntuu kummalliselta päästä asioista aina yksimielisyyteen viimeistään hetken keskustelun jälkeen.

Tänä aamuna pinnani oli viittä vaille tiukalla. Aamu-unisella uhmaikäisellä oli kiukku, mäkinen pihatie pirullisen liukas (kaksi autonvaihtoa, hiekkaa + naapuri tarvittiin ennen ylösnousemusta) ja uusi meikinkiinnityssuihke ruiski spermalta muistuttavia läiskeitä pitkin naamaani. Saatoin hieman korottaa ääntäni myös poikaystävälleni, joka jäi onnellisena viettämään rauhaisaa vapaapäivän aamua. Voi olla, että vienosti karjahdinkin jotain saatananperkeleenmaaseudulla-asumisesta ja siitä, kuinka kipeästi kaipaan kaupunkiin.

Poikaystäväni on onneksi varsin rauhallinen ihminen. Emme saaneet aamusta kummempaa riitaa aikaan, vaan töihin päästyäni ja ensimmäisestä oppimiskeskustelusta selvittyäni näpyttelin whatsappiin nöyrän pahoittelun kiivastumisestani ja sain oitis anteeksi. Iltapäivällä kotiin palasi nuutunut muija, jota vastaanottamassa oli hartiahierontaa ja kahvia tarjoileva rento vapaapäivänviettäjä.

Olen aiemmissa parisuhteissani ollut hanakka kiivastumaan. Miksi nyt en ole? Miksi en koe tarvetta haukkua poikaystävääni omahyväiseksi runkkariksi, hänen empatiataitojaan opetetun ameeban veroisiksi enkä hänen äitiään lahjattomaksi huoraksi? (Tässä kohtaa tarvinnee myöntää mielikuvituksettomuuteni kielenkäytön suhteen riitatilanteissa.)  Ehkä vastaus on tasoiseni vastus. Kunnioitan poikaystävääni ja hänen älynlahjojaan siinä määrin, etten koe tarvetta lähteä turhan takia haastamaan, sillä en pidä kakkoseksi jäämisestä. Meillä on myös mainio rauhanomainen keskusteluyhteys, jonka avulla olemme tähän asti edenneet hienosti.

Olemme samanlaisia ja meillä on reilu parikymmenvuotinen tuttavuus suhteemme taustalla. Kumpikin on suurinpiirtein tiennyt, mitä saa, joten yllätyksiä ei ole liiemmin tullut vastaan. Arvomaailmamme kohtaavat yllättävän hyvin siihen nähden, että toinen on melko perinteisten mallien kannattaja ja toinen koko maailmaa halaava feministi. Kykenemme eroavaisuuksistamme huolimatta asettumaan toistemme asemiin, ja jokseenkin viisaina ihmisinä tiedostamme omat oikeutemme ja velvollisuutemme.

Seksistäkään emme ole vielä saaneet kiistaa aikaan. Sitä on riittävästi, se on molemmista erinomaista ja siitä ei ole tullut paineita. Ensimmäiset pari kuukautta oli hullua panna vanhaa toveria ja siitä kavereilleni vinguinkin, mutta nykyään kykenen ottamaan suihin ajattelematta lapsuutemme yhteisiä koulun kevätjuhlia.

Miksi parisuhteessa pitäisi riidellä? En oikeastaan tiedä. Voi olla, että mielipiteeni on toinen viiden vuoden kuluttua, kun suhteessamme kaikki on väljähtynyttä harmaata arkea ja sitä toivoisi edes kunnon tappelua muistutukseksi iänkaikkisen historiallisesta intohimosta. Toistaiseksi olen kuitenkin onnellinen näin, ja pidän arvossa tätä omassa elämässäni sangen harvinaista seesteistä vaihetta.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *