Minustako luomumuija?

Olen kipuillut viime kesästä lähtien ulkonäköni kanssa pahemmin kuin koskaan ennen. Poikaystäväni ihanasti sanoo minun olevan täydellinen kaikkine virheineni eikä hän tykkää oikeastaan mistään keinotekoisesta kauneudesta. Ongelman ydin on siinä, että minähän tykkään.

Mitä siis tässä kriiseilen? En tietyllä tavalla itsekään tiedä ja sekös ahdistaa. Minulla on rakastava ihminen elämässäni, joka pitää minusta juuri sellaisena kuin olen, ja hän myös näyttää sen minulle. Hänen mielestään olen kauneimmillani saunan jälkeen – ja tarkalleen ottaen sellaisen lomaörvellyksen jälkeisen saunan jälkeen – jolloin hullut hippaviikot ovat karistelleet minusta kaikki jatkeet ja lisäkkeet. Poikaystäväni pitää minusta eniten sen näköisenä, minkä näköisenä itse eniten itseäni inhoan.

Ulkoinen paine tuuppaa minua tällä hetkellä hirvittävään luomumuijamuottiin enkä tykkää ajatuksesta. Toisaalta taas on uskomattoman paineettoman ihanaa tietää olevansa haluttu, vaikka hiukset olisivat kuin petolinnun peräsin ja edellisen kerran meikkisuti olisi sipaissut poskea viime vuosikymmenellä. Jeesus sentään, tämähän on se tilanne, mistä naisen pitäisi olla sietämättömän onnellinen!

Mutta kun en ole. En tänään, en huomenna enkä ensi vuonna. Minun ihannemaailmassani jokaisella oliolla pitää olla oikeus olla juuri sellainen kuin itse parhaaksi näkee. Kenenkään ei ole pakko ehostaa itseään, mutta erakkomökissä erämaassa asuva 70-vuotias pappa saa laittaa kynsilakkaa joka aamu, jos haluaa. Ja totta vieköön minulla on oikeus käydä vaikka joka toinen päivä ripsihuollossa, jos siltä tuntuu ja pörssi kestää.

On totta, että ilman mitään lisäosia näytän juuri siltä, millainen todellisuudessa olen. Mutta kiistatonta faktaa on myös se, että täysin au naturel en näytä tippaakaan siltä, millainen todellisuudessa olen. Rakastan jokaista peilin edessä vietettyä hetkeä, nautin kun saan piirtää väsyneillä kasvoilleni uuden ilmeen. Kynsihuoltoon on välillä raskas lähteä, mutta tunne uusien raapimien kanssa on sanoinkuvaamattoman autuas. Minuuteni on vahvasti kiertynyt ulkonäkööni, ja se koskee kaikkea ulospäin näkyvää kalsareitteni väriä myöten. Älkää minulle tulko sanomaan, että hei kun sä et nyt näytä yhtään aidolta iteltäs. Näytän saakeli.

Olen silti yrittänyt hieman taipua mökkihöperömuottiin. Ostin juuri magneettiripset, jotta voin luopua yötä päivää näkyvillä olevista volyymeista. Uudet räpsyttelyni on kuitenkin hankittu ohjeella: ”Myy mulle ne eniten överit, mitä hyllystä löytyy!” Olen päässyt irti viisisenttisistä kotkankynsistä, mutta edelleen näissä on geeliä, maalia, mittaa ja timantteja kuukaudesta toiseen. Saatan toisinaan lähteä kauppaan Sievin turvakengissä, mutta yksiinkään kemuihin tai kokoukseen en ilman korkoja kävele.

En halua luopua isosta osasta identiteettiäni, mutta en ole myöskään enää niin ehdoton kuin aiemmin. Jos poikaystäväni haluaa katsella laikukasta taikinanaamaani sunnuntaipäivisin, hän saa niin tehdä, kunhan huulipunavarantoni käsittävät jatkossakin plus viisikymmentä puikkoa ja purnukkaa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *