Rumuus vapauttaa

Rumana olo on helpompaa kuin kauniina oleminen. Rumuus ei vaadi mitään, eikä se anna. Rumana saa vain olla eikä rasitu polla. Siksi minä pidän rumana olemisesta enemmän kuin kauneudesta.

Mulle on aina ollu helpompi olla ruma kuin kaunis. Yleensä suhtaudun jäävisti, jos minua kehutaan kauniiksi. Olen elänyt koko ikäni tämän saman naaman kanssa, joten en osaa sanoa onko se kaunis vai ei. Se olen vain minä. Yleensä pyrin meikkaamalla tekemään naamataulusta itselleni siedettävän, vaikka viihdyn kyllä hyvin ilman meikkiäkin. En tunne olevani yhtään sen rumempi tai kauniinpi meikillä tai ilman.

Sosiaalinen media on korostanut mielestäni kauneuden ihanointia. Itselleni selfie-kulttuuri on vierasta. En ymmärrä miksi ihmiset haluavat ottaa joka päivä kuvan omasta pärstästä ja julkaista sen somessa. Ymmärrän sen siinä tapauksessa, jos taustalla tapahtuu jotain jännittävää tai henkilön naamassa on jotain erikoista näytettävää, mutta päivästä toiseen samanlaiset söpöstelykuvat ”jee, koulupäivä” tekstillä ei vaan sykähytä. Itse otan selfiet tahallani päin helevettiä. Yleensä myös laitan tekstiksi #pieruja, #yksisarvinen, #sateenkaari tai #ripuli (se voi olla jollekkin yhtä ärsyttävää kuin minulle perusselfiet, hahah). Se on vähän niinkuin sellainen pakkomielle. En jaksa ottaa selfietä tosissani niinkuin en montaa muutakaan asiaa tässä elämässä.

”Kauneus on katsojan silmässä” on varmasti kaikille tuttu sanonta. Eli kauneus riippuu siitä kuka katsoo, koska jokainen ihminen pitää eri asioita kauniina. Minun mielestäni se, mitä ihminen pitää kauniina, kertoo enemmän ihmisestä itsestään kuin henkilöstä tai asiasta, jota hän katsoo. Se, mitä ihminen pitää kauniina tekee ihmisestä kauniin. Saatteko ajatuksesta kiinni? Se onkin katsojan silmä, joka on kaunis?

Muksua sunnuntaita lilyläiset ♥