Köyhä, köyhempi, minä

Kauppa on täynnä Vappua varten ruokaa shoppailevia ihmisiä. Minun mahaani kuristaa niin, että kylkiluita kivistää. Kuljen kuin zombi värikkäiden ja täyteen ahdattujen ruokahyllyjen välistä, ihmisten ohi puikkelehtien. Ei salaattia, rahat ei riitä. Jauhelihan ostan koiralle. Kiiruhdan karkkihyllyn ohitse, en ole suonut itselleni mitään hyvää yli vuoteen, joten miksi nyttenkään ostaisin mitään. Palaan kuitenkin takaisin. Otan hedelmäkarkkipussin käteeni ja päätän herkutella tämän kerran, koska onhan Vappu vain kerran vuodessa.

Minä olen köyhä. Erittäin köyhä. En silti taida näyttää stereotyyppiseltä köyhältä. Minulla on H&M:n vaatteita, Conversen kengät, tukkani on vasta värjätty ja käytän luomumeikkejä. En ole aliravittu. Lanteillani keikkuu itse asiassa muutama ylikilo ja selkä läskeilläni voisi vaikka lähteä lentoon. Miten minulla on varaa näihin kaikkeen, kun opintotuesta maksamani vuokran jälkeen minulle jää vain vaivaiset 50 euroa? Osamaksuilla tietenkin.

Olen korviani myöten veloissa. Ostan kaiken osamaksulla, koska minulla ei oikeasti ole rahaa ja nyt olen pulassa. Toki olen itse hölmöyttäni ja materiaalipäissäni mennyt tilaamaan vaatteita, joita en oikeasti tarvi ja verhoja, jotka ovat ylihinnoteltuja. Nykyään on vain liian helppo joutua kiusauksen valtaan. Kaikenlaiset nettisivut kiljuvat ”Osta tänään, maksa vasta kahden kuukauden päästä!” tai ”Maksa vain 20e kuussa!” Liha on heikkoa ja minä olen niin vietävissä. Miksi minulle annetaan mahdollisuus olla hölmö?

Käyn kyllä töissä. Luen itseäni kovaa vauhtia lähihoitajaksi ja olen jo viiden eri yrityksen keikkalistoilla. Silti tänään, palkkapäivänä, kaikki rahani menivät laskuihin. Elän koko ajan kädestä suuhun. Helpottaako tämä koskaan?
Kesä tulee olemaan jännää aikaa. En ole saanut kesätöitä ja olen pelkkien keikkatöiden varassa. Auttaakohan valtio minua, jos en kykene maksamaan vuokraani? Olen viime vuonna hakenut toimeentulotukea, mutta saamani summa pieneni jatkuvasti kunnes eräänä kuukautena sain vaivaiset 4,61 euroa ja päätin ettei tämä paperisota ole sen arvoista.

Olen toki vastuussa omasta elämästi ja voin myöntää etten ole tehnyt fiksuja valintoja. Onko yhteiskunnalla siltikään mitään vastuuta tässä asiassa? Olen reilu ja rehti Suomen kansalainen ja maksan veroni, eikö minua kuuluisi auttaa ahdingossa? Itsestäni tuntuu, että minua vain rangaistaan tai ainakin elän jatkuvassa rangaistuksen pelossa. Kohta varmaan Kelakin koputtelee ovella, kun huomaavat minun tienaavan opiskeluaikana…

Sitä jää monesti pohtimaan mitä minulla olisi oikeus saada? Rahat kun eivät meinaa riittää edes ruokaan. Millainen on ns. ihmisarvoinen elämä? Onko väärin haluta olla yhteiskunnan tasavertainen jäsen? Minulle se tarkoittaa sitä, että pystyisin ostamaan jääkaapin täyteen joka kerta kun käyn kaupassa, pystyisin hankkimaan nättejä vaatteita ja sisustaa kotiani. Haluaisin käydä enemmän elokuvateatterissa, baareissa ystävieni kanssa ja ulkona syömässä rakkaani kanssa. Onko nämä hölmöjä, itsekeskeisiä ja epätodellisia haluja? Onko minulla oikeutta haluta näitä, koska taloudellinen tilanteeni ei anna siihen mahdollisuutta?

Onko tämä yhteiskunnan hiljaista hyväksyntää; ihminen valitsee itse velkaantuvansa?

10923811_418569721631382_2547020218762699706_o.png

Kysymykset leijailevat päässäni kuin pöly auringonsäteessä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *