Irtokarkit- Wikipedia
Luulisin, että irtokarkit kulkeutuivat suolistooni ensimmäisen kerran vuonna -82. Eihän niitä nyt vanhempani minulle antaneet, mutta ilmeisesti varastin isosiskon karkkipussista. Rakastuin heti. Sitten tulivat omat ja ystävien syntymäpäivät: matoja, punaisia ja mustia toukkia, autoja, merkkareita (niitä suurempia johon kuoli kai 0 lasta mutta ne päätettiin pienentää), panttereita (ainoa asia joka meni alas oksennustaudissa). Muita en ihan pikku ajoiltani muistakaan. Ala-aste aikoina asuin puiston tuntumassa, puiston eteläpäässä oli lempikioskini. Viidellä markalla irtokarkkeja, 10 pennillä sai pieniä, suuren suolaisen salmiakkimerenneidon 50 pennillä. Kun osti ystävän kanssa, piti jakaa. Jos jäi ylimääräinen, se puolitettiin. Kun ostin karkkeja yksin, olin tarkka: aina kaksi samanlaista karkkia yhdessä suuhun, etteivät ne joutuisi matkaamaan vatsaani yksin. Myönnän, että vielä 30-vuotiaana olen laittanut kaksi kissan näköistä karkkia suuhuni yhtäaikaa samasta syystä.
Meillä söivät kaikki karkkeja, eniten minä ja isäni. Karkkipäivä oli jokapäivä. Äidillä oli kylläkin tapana ”valmistaa” lounaaksi kaksi litraa jäätelöä, toinen minulle, toinen hänelle. Olikohan hän paras äiti mitä 6-vuotiaalla voi olla? Isäni on kanssa kasvattanut itsensä irtokarkeilla. Vieläkin löytyy aina ”jelly-jemmoja” ties mistä. Isäni irtokarkkimaku on kyllä paljon epäsivistyneempi kuin omani, hän ostaa Lidlistä niitä halpoja suuria pusseja, joissa on pehmeitä hedelmäliivatekarkkeja. Hän haluaa paljon halvalla, maulla ei niin merkitystä. Siskon kanssa aina vertailtiin karkkipussiemme sisältöjä. Siskollani oli enemmän värejä, pehmeyttä, kovuutta ja kirpeyttä, vaihtelua. Minulla oli paljon salmiakkeja ja kirpeitä hedelmiä. Siskoni mielestä minun pussini oli tylsä ja minun mielestä siskoni pussi älyttömän persoonallinen, luova ja älykäs. Vieläkin katselen kriittisesti ihmisten irtokarkkivalikointeja ja totean tuomitsevasti: tylsä tyyppi.
Ja arvatkaas vaan olenko syönyt irtokarkkeja lähikuukausina? En! Elämäni on pilalla. (Taas kuva piristämään mustaa valkoisella. Kuva ei liity mihinkään, paitsi siihen kuinka joku salaperäinen ihminen on alkanut tuomaan kirjan postilaatikkooni kerran viikossa. Viikko sitten William Stryton Pimeä kuva, muistelma hulluudesta. Eilen Gummeruksen aforismikirja, johon on koottu oivalluksia ja eläinkuvia. Kuva piirretty kirjan inspiroimana. Ehkä tosiaan salaperäinen kirjalähetti tietää, että tämä irtokarkittomuus tekee minut lopulta hulluksi. Toinen kirja on silkaa vittuilua. Pitäisiköhän sallia itselle yhtenä päivänä viikossa tai voisko joku vaan alkaa tekeen niitä muustakin kuin valkosesta sokerista?)
