Minun elämäni ruokailuhistoriaa
Eilisen kirjotukseni pohjalta aloin miettimään tämänhetkistä syömistäni, annoskokojani ja syömishistoriaani. Olen aina ollut porukasta se, joka syö kaikki herkut. Kun menen ystävälle kylään, tiedetään, että herkut tulee piilottaa tai ne katoaa. En tunne käsitettä ”vähän”, otan aina lisää vaikka olisin jo räjähtämispisteessä. Tämä on ollut minulle ongelma ja olenkin kärsinyt nuorempana epätyypillisestä ahmimishäiriöstä (kuin bulimikko, joka ei oksenna). Syömishäiriö vuosinani olin todella huonovointinen: ajattelin vain syömistä ja minua sattui jokapuolelle, koska olin niin täynnä. Monet eivät ottaneet ongelmaani tosissaan, koska olin 173cm/51kg eli todella alipainoinen. En ole koskaan oksentanut tai laihduttanut, minulla vain oli nopea aineenvaihdunta ja sellaiset geenit. Silloinkin kyllä koin itseni lihavaksi eikä oman kehoni kuva ole ollut minulle helppo. Onneksi vuodesta 2009 olen voinut suht hyvin kehossani, joka on saanut lisämassaa sekä naisellisia muotoja sitten ahmimisvuosieni. Yhä varmaan monien mielestä olen hoikka, mutta painoindeksini on normaali ja niin sen kuuluukin olla. En tiedä tarkalleen mitä painan, koska vieläkin vaaka ahdistaa jollakin tasolla. Katsominen peiliin riittää ja se, että lempihousut ei kiristä. Jouduin muuten myymään kaikki housuni täytettyäni 30-vuotta, vasta silloin aineenvaihduntani hidastui. Pikkutyttö sai takapuolen.
Aloitin tämän blogin kirjoittamisen tuekseni lopettaessani vehnän ja valkoisen sokerin käytön. Olen monesti yrittänyt vähentää sellaista herkuttelua, joka sisältää nuo kielletyt aineet. Vasta tämä pitkittinyt sairastelu oli tarpeeksi hyvä syy (kun luin siitä, että vehnä ja sokeri voivat nostaa tulehdusarvoja). Tämä on tapahtunut omituisen helposti, lipsahduksia on tapahtunut niin vähän, että ne eivät vielä täyttäisi yhteensä edes yhden päivän aikasempia herkuttelujani. Olen ääri-ihminen: kaikki tai ei mitään. Tässäkin tapauksessa. Jos on irtokarkkipussi (suurin intohimoni) ja otan pussista yhden, syön lopulta koko pussin. Minun on helpompi olla ottamatta sitä yhtä. Olen huono myös oppimaan virheistäni, mutta tämän asian kohdalla olen onneksi pystynyt pitämään itsekurini. Tiedän, että jos otan sen salmiakkikarkin, syön niin kauan kunnes meinaan oksentaa, odotan 5 minuuttia ja aloitan kierroksen alusta.
Näiden reilun kahden kuukauden aikana en ole sairastellut läheskään niin paljon kuin tätä projektiani ennen. En myöskään ole ns pöhöttynyt, mitä ainakin vehnä ihmisessä tekee. Näin myös viihdyn kehossani pitkästä aikaa paremmin kuin aikoihin. Ulkopuolinen ei välttämättä huomaa fyysisessä olemuksessani mitään uutta, mutta tärkeintä onkin se oma olo omassa päässä. On ihanaa että voi sanoa (joidenkin mielestä vasta!) 34-vuotiaana viihtyvänsä omassa kehossaan. Taustalla kuitenkin monen vuoden ahmimiset ja läski-olot, vaikka koskaan ei olisi ollut edes perusteltua syytä siihen. Niin monet ihmiset kärsivät omasta kehostaan läpi koko elämän (mitä ajantuhlausta!), etenkin markkinoinnin aiheuttaman vääristyneen naiskuvan vuoksi. Ei ole itsestäänselvyys tämänhetkisessä maailmassa, että voi näinkin hyvin mitä minä nyt ja olen siitä tosi onnellinen!
