En tiedä mistä aloittaa. Nämä kolme (niin odotettua) vaapapäivää ovat olleet merkityksellisiä. Olen tullut elämässäni siihen pisteeseen jaksamisessa, että näin ei voi jatkua. Eikä kyllä jatkukaan. Voisin olla vieläkin huonommassa kunnossa, täysin toimintakyvytön ja olenkin kiitollinen siitä, että herätyskelloni ovat alkaneet soimaan näinkin varhaisessa vaiheessa. Siis liian pitkällehän työnteossa menin, mutta toiset eivät tajua edes tällaisten kellojen kehossa soidessa himmata ja pysähtyä. Minä esitän itselleni kysymykset: Miksi teen näin paljon? Tekeekö tekeminen itseni onnelliseksi vai haluanko saada muilta ihailua teoistani? Mietin, olisinko mitään jos en enää tekisikään. Ajatellaan vaikka niin, että minulla on urallani tavoite. Saavutan sen tavoitteen ja huomaan, että olenkin ihan yhtä tyytymätön kuin ennen tavoitetta. Saavutetun mission tilalle tulee uusi: jos pääsen tuonne, se riittää, olen onnellinen. Olen alkanut ymmärtämään että näin ei ole. Ainoa keino tulla onnelliseksi on olla tässä hetkessä tyytyväinen ja nauttia siitä (ja myös kärsiä tässä hetkessä ja ymmärtää se, että kaikki me kärsimme). Mitä vain saavutan, se ei koskaan riitä, koska olen aina minä. Itsekriittinen ja itseään vähättelevä tyttö, ei koskaan niin hyvä kuin se joku toinen. Sillä toisella on kivemmalla paikalla talo ja naapurissa paras ystävä, sillä jollakin on ymmärtävä kumppani, jonka kanssa jakaa samanlaiset arvot, sillä toisella ei ole niin paljon fyysisiä kipuja ja sairastelua, sen toisen koira tuoksuu paremmalta ja tulee aina kutsuessa luokse, se toinen tekee parempaa musaa, se joku piirtää vielä isompia kuvia kuin minä… loputtomasti niitä muita niin paljon parempia. Ja lopulta kukaan niistä ei yhtään minua parempi enkä minä ketään toista parempi. 

Siis mieti nyt, säkin olet aivan mahtava tyyppi!