Suurin pelko
Ensimmäinen paras ystäväni oli Aiho-kissa. Muistan yhä kuinka pieni se oli kun kävimme katsomassa sitä ensimmäistä kertaa. Se mahtui kahdelle kämmenelleni ja minun kämmeneni olivat 30 vuotta sitten hyvin pienet! Aiho herra eli 16-vuotiaaksi. Kun olin ala-asteella löysin kadulta Onnikki-kissan. Ensin ruokin sitä ystäväni kellarissa jonne se oli tehnyt pesän. Vein sille keittoa, se söi ihan mitä vaan. Lopulta salakuljetin sen huoneeseeni. Kun äiti palasi matkoilta ja löysi Onnikin, ei siitä voitukaan enää luopua. Yläasteella meille tuli koira. Olin kinunnut sitä syntymästäni saakka. Nefer oli sekarotuinen, lappis+sakemanni+leonbergi. Muutaman vuoden kuluttua saapui Rita. Rita tuli meille käytettynä. Hänessä oli ainakin karjalan karhukoiraa. Kun muutin kotoa pois ei äiti antanut hauvoja mukaani. Ensin minulle tuli Kaneli-marsu ja hetki sen jälkeen Manta-pupu. Jouduin kuitenkin luopumaan Kanelista kun Manta kiusasi sitä, se pääsi ihanaan marsu perheeseen ja sai olla pihallakin. Kaneli eli 10-vuotiaaksi. Manta-pupu kuoli vuonna 2006 ja viimeiset vuodet sairastelin paljon, koska tulin allergiseksi sen heinälle. Se oli hirmuisen surullista koska hän oli niin uskomaton tyyppi (hänestä voisi kirjoittaa kirjan). Silloin minulla oli jo Tiina ja Nuppukin. Tiina on sekarotuinen collie+dalmatialainen+harmaanorjanhirvikoira, nuppu oli sakemanni. kaikki muut ovat kuolleet paitsi Tiina. Meidän perheessä on nyt myös cornish rex Filemon (tuli meille allergisoituneesta perheestä 1,5v sitten) ja Kulkukoira Katja (saapui Romaniasta 7 viikkoa sitten), tutuiksi teillekin jo tulleet täällä blogissa. Kuvassa ollaan mökillä.
11-vuotiaana rupesin kasvissyöjäksi ja voimakkaimmat muistot perhelomistamme ovat kulkukissat ja kulkukoirat. Pienet kissanpennut joiden karvoissa oli matoja ja kaljuja kohtia, joita äiti kielsi koskemasta ja minä koskin. Unettomat yöt niiden kohtaloita itkiessä. Hotellihuoneet joissa ruokimme kulkukissoja ja huoli siitä, miten ne nyt pärjäävät kun lähden pois? Mexicossa minua seurannut kulkukoira. 4h kerhossa pieni aitauksesta karannut karitsa, jota minä suojelin sylissäni kaatosateelta. Kaikkea tätä muistellessani tajuan, että olen yhä se sama pikkutyttö jonka sydän kantaa huolta eläimistä. Ja pahinta mitä minulle voisi tapahtua olisi allergia eläinpölyyn. rupesin tosiaan miettimään tätäkin vaihtoehtoa muutama viikko sitten. Olen nimittäin sairastellut nyt n. 1,5v, juuri siitä asti kun kissa saapui taloon. Mutta huh, huh! Eilen sain testitulokset ja pahimmat allergiat ovat heinissä. Kissa ja koira kohdatkin turposi vähän, mutta lääkäri sanoi että niiden kanssa eläminen on hyvää siedätyshoitoa. Jos siis siivoisin kodin ja minulla ei olisi enää eläimiä voisi allergia muuttua pahemmaksikin.
Onneksi puhelin eli kamera jäi eilen kotiin niin tuli piirrettyäkin. Ostin ilooni Böönan omenakakunpalan. Ne on raakakakkuja ja todella herkkua ja niissä ei ole vehnää eikä sokeria. Kakunpalasta en tosiaan saanut kuvaa, mutta piirsin laatikon. Muutenkin Sairas sokeri- projekti on mennyt tosi hyvin. Olen yhä Sairas, mutta en yhtään Sokeri.
Jeeeee!