Ensimmäinen kerta

Lyönti tulee ihan puskista. Silmälasit lentää keittiön toiselle puolelle. En ajattele muuta kuin, että eihän lapseen joka on sylissäni sattunut. Järkytyksen jälkeen tulee raivo. Silmälasit ovat vääntyneet iskun voimasta. Muistan vaan kuinka huudan ja lapsi itkee jossain. Ei ole enää minun sylissäni. Kaikki vain siksi, että lapsen itku herätti sinut päiväunilta tai unilta jotka oli aina ennen treenejä. Lapsen jota ei voi väkisin vaientaa. En osaa hoitaa lasta sanot. Miksi se itkee….Olen kelvoton äiti. Mietin mitä tein väärin. Omasta mielestäni en mitään. Kohdussa kasvaa sinulle toinen lapsi jota en tuossa vaiheessa tiennyt. Siihenkin olisi voinut sattua. 

Olin jo aikaisemmin päättänyt, että yksi lyönti on jo liikaa, mutta puhuit ympäri. Olin liian koukussa jo, liian alistettu ja hyväuskoinen. Olisi pitänyt lähteä jo raskausaikana. Tapahtuneesta on aikaa noin 14 vuotta. Vieläkään ei ole ote täysin kadonnut. Olet minun pääni sisällä vieläkin. En tunne itseäni vapaaksi. Tiedän että vieläkin vahdit. Kiellät kaiken, et kuulemma koskaan ole lyönyt. Kummallista kyllä kun huulessa oleva arpi siitä minua muistuttaa ja moni muu asia myös. 

Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että edes hengitän. Elän nyt päivän kerrallaan. Rakennan elämää uudestaan.