Perusta on sana

Pitäisi kai aloittaa taustoittamisesta ja blogin nimen selittämisestä, mutta teen ensin kaksi postausta olennaisimmasta. Blogini perimmäinen tarkoitus on seurata omaa oppimistani ja potkia itseäni sillä tavalla eteenpäin. Tämä on siis eräänlainen erittäin epäsäännöllisesti päivittyvä oppimispäiväkirja. Postauksien väli voi olla kuukausia.

—

Aktiivisesti harrastuksenaan kieliä opiskelevien keskuudessa tavataan muistuttaa, että kielten oppiminen ei ole vaikeaa. Sen sijaan se on tavattoman työlästä.

Monille opiskelun raskainta antia on sanaston kartuttaminen. 5 000 tuhannella sanalla pääsee jo johonkin, sisällön keskeisimmän hahmottamiseen.

10 000 sanalla ymmärtää yleensä yleiskieliset tekstit ilman sanakirjaan turvautumista, vaikka teksti tarjoaakin yhä sattumia.

15 000 tuhannella sanalla voinee pitää itseään jo sujuvana arkitekstien lukijana, kunhan hallitsee myös kieliopin ja sanojen moninaiset merkitykset eri käyttöyhteyksissään.

Äidinkielisen puhujan sanavarasto on joitain kymmeniätuhansia sanoja, joskaan tämä tai edellä mainitut luvut eivät ole tarkkoja, koska sanaston hallinnan mittaukseen ei ole yksiselitteistä tapaa.

10 000 sanaa tarkoittaa oppijalle 10 uuden sanan opiskelua joka päivä vajaan kolmen vuoden ajan. Uusi sana ei kuitenkaan aina ole varsinaisesti uusi, koska toisinaan se hahmottuu muiden kielten osaamisen avulla tai opiskeltavan kielen aikaisemmin opittujen sanojen avulla.

Joka tapauksessa sanojen oppiminen on sota, jossa auttaa itkuinenkin pakkomielteisyys ja ehdoton rutiini. Keskivertojanttereille, joihin itsekin lukeudun, sanojen mieleen pusertaminen nyt vain on kertakaikkiaan työlästä, eikä siihen ole oikotietä. Oppimiseen auttaa ainoastaan luja pänttäys ja loputon kertaaminen.

Kertaaminen siksi, että irtonaisen tiedon unohduskäyrä on jyrkkä. Yhden päivän kova työ on kadonnut suurelta osin jo seuraavana päivänä, muutaman päivän päästä lähes kokonaan.

Sanojen opiskelu on siis yhdenlaista pään hakkaamista seinään, ennakoitua epäonnistumista, johon on kuitenkin ryhdyttävä, jos tahtoo kieltä oppia.

Palkinnoksi jokapäiväisestä sinnikkyydestä saa nopeasti kehittyvän ymmärrystaidon, joka ei koske ainoastaan tekstien vaan joiltain osin myös puhutun ymmärtämistä.

Vieraan kielen äänteiden erottamiseen saattaa kulua pitkäkin aika. Siihen vaikuttaa esimerkiksi opiskelijan äidinkieli. Ilman sanaston hallintaa puhutun ymmärtäminen on kuitenkin mahdotonta, koska lahjakkainkaan oppija ei taio sanoille merkityksiä lennosta. Se vaihe kuuluu aikaan, kun kielitaito on jo erittäin vahva. Edes äidinkielinen puhuja ei pysty aina tulkitsemaan sanaa kontekstin perusteella vaan tarvitsee sanan merkityksen avaavan selityksen.

Mutta jos jo pelkästään sanaston oppiminen kerran on niin vaikeaa, miksi usein kuulee juttuja vaihtareista tai ulkomaille töihin lähteneistä, joille kieli on tarttunut tuosta noin vain? Jotkut puhuvat puolesta vuodesta, toiset vuodesta.

Erityisen kummalliselta tuosta noin vain -oppiminen tuntuu siksi, että samaan aikaan virallisilla kielitesteillä todistetusti useita kieliä aikaisemmin oppineet korkeakoulutetut eli itsensä oppijana tuntevat ihmiset puurtavat vieraita kieliä ahkerasti ja väsymystä uhmaten pääsemättä ulkomaaneläjien kanssa edes samalle kartalle.

Selityksiä lienee kaksi. Ensimmäinen on se, että pienellä, todennäköisesti aivan äärimmäisen pienellä, joukolla ihmisistä on kyky imeä kieli itseensä. Tätä voinee nimittää erityislahjakkuudeksi.

Yleisin selitys on kuitenkin se, että ihmiset arvioivat itsensä osaajina väärin tai mittaavat osaamista eri tavalla kuin esimerkiksi viralliset kielitestit. He saattavat kuvitella, että selviäminen arjen tilanteista tarkoittaa samaa kuin kielitaito, vaikka silloin ollaan kielen osaamisessa vasta aivan alkumetreillä.

Ihmisten itsearviointiin kannattaa siis suhtautua epäillen. Viisaampaa on luottaa testeihin. Kun ihminen on mitatusti vähintään tasolla B2, voinee sanoa, että hän osaa kieltä, mutta tällöinkin kielen osaaminen on vielä käytännöllistä eikä syvällisesti kielen vivahteita ymmärtävää.

Kauemmin ulkomailla asuneet toki yleensä uskaltavat kohdata totuuden. Esimerkiksi Salamatkustaja-Satu, joka on asunut kauan Islannissa, on opiskellut korkeakoulututkinnon Suomessa ja islantia yliopistossa Islannissa, on naimisissa islantilaisen miehen kanssa ja jolla on kaksi islantilaista lasta, on kuvannut toistuvasti blogissaan vieraan kielen haasteita.

Linkatuista tasoista sen verran, että monien mukaan tasolta toiselle hypätessä vaadittu työmäärä tuplaantuu. Jos siis A1-tasolle pääseminen vaatii aktiivista ja keskittynyttä opiskelua 50 tuntia, niin A2-tasolle pääseminen vaatii sitä 100 tuntia. B1-tason saavuttaminen vaatii 200 tuntia ja B2-tason saavuttaminen 400 tuntia.

Nuo asiantuntijoiden arviot koskevat helppoja kieliä. Siis ruotsin, espanjan tai italian kaltaisen kielen oppii jollain tavalla 750 tunnissa (50+100+200+400 tuntia), mutta nuo tunnit eivät tarkoita kansalaisopiston tai yliopiston kielikeskuksen kursseilla istumista vaan aktiivista pänttäävää työtä, henkistä pinnistelyä, halua päästä eteenpäin.

Kielten oppimisen hankaluus liittyykin osaltaan siihen, että Suomessa(kin) jo nuorena opitaan kouluissa malli, jossa opiskelun esittäminen tai opiskelun harrastaminen kuvitellaan oppimiseksi. Tällä menetelmällä selviää lukionkin läpi.

Kun ihminen sitten joutuu myöhemmin kieltä opiskellessaan tilanteeseen, jossa koulumainen oppimisen esittäminen ei enää riitä vaan hänen pitäisi ruveta ihan oikeasti oppimaan ja sietää pänttäämisen vaiva, siihen ei ole välineitä.

Tämän vuoksi Suomessa on valtava joukko ihmisiä, jotka ovat innostuneet kielten opiskelusta, mutta jotka eivät ole päässeet opiskelussaan niin pitkälle, että tarpeen tullen kielen jatko-opiskelu sujuisi helposti. He ovat harrastaneet kielen opiskelua, mutta heidän tavoitteenaan ei koskaan ole edes varsinaisesti ollut oppia kieltä. Onkin tärkeää ymmärtää, että kielen oppimisen harrastaminen ja kielen oppiminen ovat eri asioita. Ensimmäiseen kuluu tunteja, jälkimmäiseen tuntien lisäksi runsaasti voimia.

Pidän kielen sujuvan jatko-oppimisen mahdollisuuden mittarina arkikielisten tekstien ymmärtämistä. Kun ihminen pystyy lukemaan sujuvasti vieraalla kielellä sanomalehteä, silloin hän osaa sanastoa ja kielioppia jo niin paljon, että kielen vaikutuspiirissä toimiessaan hänen kielitaitonsa rupeaa kehittymään osaltaan itsestään. Tällöin elinympäristö aktivoi aikaisemmin opittua käyttöön.

Tuohon pääsemiseksi on osattava sanoja, paljon sanoja, aivan mahdottoman älyttömän runsaasti valtavasti silmittömästi siis ihan mielettömästi siis tajuutko miten paljon sanoja. Sanat ovat perusta.

Sanojen osaaminen on eri asia kuin kielitaito, mutta ilman sanoja kielitaidon kehittäminen on mahdotonta. Siksi sanojen pänttääminen on niin tärkeää.

—

Seuraavassa postauksessa kerron välineistä, joiden avulla itse sanoja opiskelen.