Äitienpäivä keskenmenijän näkökulmasta

Tämä päivä kyllä on iskenyt lujempaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Näin äitiäni ja juhlittiin äitienpäivää. Kotimatkalla pakkani levesi täysin ajaessani tankkaamaan. Luulin että saan liikennevaloissa paniikkikohtauksen. Mittarilla mies katsoi, kun itkin ja tankkasin. Sää on ristiriidassa tunteideni kanssa – kaunein äitienpäivä IKINÄ. Minä sen sijaan olenkin aivan romuna. En kestä facea, sen kopiotuja runoja äitiydestä ja siitä, miten sitten vasta ymmärtää kaikesta kaiken. Näin voi olla. Pahin kolaus oli, kun feediin pärähti ultraääni hästäräkillä lokakuiset2018. Voi jumala auta. He viettävät äitienpäivää sitten ensi vuonna. Minun lokakuiseni olikin maaliskuiseni ja odottaa hautaamistaan. Edelleen.

Tahtoisin tulla keskenmenokaapistani ja huutaa kaikille että minuun sattuun niin paljon ettette kukaan voi käsittää, ellette ole kokeneet samaa. Se että eilen illalla vessapaperissa oli ruskea tuhru ja tänään jo ihan vertakin, ei tee olostani yhtään helpompaa. Uutta ei ole tulossa vieläkään. En jaksa yrittää ja samalla en malta odottaa. Kierto on päin helvettiä – milloin ovikseni palaa lähemmäs kierron keskikohtaa?

Kerron vielä unistani. Näin tämän, ilmeisimmin päättyävän kierron eräänä yönä unta, että meillä oli tyttövauva. Ja pesukone olohuoneessa. Tällä viikolla näin unta, että minulla oli verta pyjamahousuilla. Muita epätoivosia raskausharhoja ja kuvitelmia: Eilen join vissyä saunan jäähyllä ja korkissa oli plussa. Äiti esitteli vanhaa juhlamekkoani ja sanoi ettei heitä sitä pois. Voi kun saisin lapsen, joka voisi sen joskus päälleen pukea.

Toisaalta tahdon vetää sellaiset perseet että itken asiasta kaikille kännissä. Jos jaan tämän kaikille, pääsenkö siitä helpommin yli? Pääsenkö tästä muutenkaan koskaan yli?