Ne toisten lapset ja se toisten onni. Raskausvatsa, laskettu aika kesällä. Tuntuu, että mies pälyilee minua ja hakee merkkejä siitä, jaksanko kuulla näitä. Kuitenkin jaksoin, ja jaksoin jopa höpötellä vauvalle. Se, että nämä saavat olla olemassa, ei ole mitenkään minulta pois, ei mitenkään. Silti se kadehtittaa ja olo on haikea. Pienen pojan katseesta jotenkin huokuu ymmärrys tilaani kohtaan. Voi miten kaukaiseksi tuo äitihaaveeni taas on liikkunut. Miten lähellä se oli vielä viikko sitten. Nyt toimituspäivää ei tiedetä, paketti on kadonnut postissa.

Vuoto on jo loppunut. Ehkä jotain pientä vihlaisua enää mahassa, olo on normaali fyysisesti. Oikeastaan edes eilen ei tullut kuin kuin muutama ruskea pisara. Uskon että se oli nyt tässä. Teen ihan varmasti pian raskaustestin, uskon että se näyttää miinusta. 

Tänään join lasin kuohuviiniä. Viikko sitten mietin tekosyitä siitä kieltäytymiseen. Miten kaikki voikaan kääntyä niin lyhyessä ajassa ihan toisin? Facebook ehdottelee vauvatarvikkeita vielä, uusi äitiyspakkaus on esitelty. Maailma rullaa, ja minun täytyy koittaa pysyä mukana.

Opiskelen töitteni ohessa, ja se ei liity mitenkään nykyiseen työhöni. Olen ollut väsynyt opiskeluun ja hidastanut tahtia ja fiilistellyt sitä, että syksyllä en enää ilmoittaudu yliopistoon. Nyt se ilmoittautuminen näyttää taas vaihtoehdolta minulle, minulla ei taida tulla nyt muuta projektia. Olisipa se projekti joku muu kuin gradu.