Illalla alkoi kamalat kivut. Makasin sohvalla ja makasin lattialla. Otin ensin vain Panadolia, mutta kipujen ollessa niin kamalat, otin Buranaa. Toisella puolella mahaa pidin jääpalapussia, toisella kauratyynyä. Jossain vaiheessa hypin tasajalkaa josko se auttaisi, auttoi vähän! Kuitenkin päädyin kitumaan sohvalle ja painoin kylmäpussia mahaa vasten. Jossain vaiheessa nukahdin. Kun heräsin, en ollut enää juuri kipeä, ja menin vessaan. Kuulin ison plumpsahduksen. Koska olo oli vain tokkurainen, ongin plumpsahduksen. Siinä se lepäsi, pääsääntöisesti se pikkurillin kokoinen möykky oli varmasti istukkaa. Jos olet katsonut Stranger Thingsiä, (SPOILER ALERT) se muistutti siltä, mitä sen pikkupojan nenästä tulee joskus.

Mietin mitä teen sille. En halunnut vetää sitä vessasta alas. Mies ei pitänyt hulluna kun sanoin että haluan haudata sen. Käärin sen nenäliinaan, suljin siihen pissanöytepurkkiin, jota nyt en koskaan täytä, köörin folioon, ja nostin parvekkeelle.

Nyt olo on aika normaali. Vuodan jonkin verran. Mietin mitä teen parvekkeen möykylle. Ihan sairasta.

Mietin kenelle kerron? Kerronko ystävälle, joka synnyttää tässä kuussa? Kerronko äidille ja siskolle? Kerronko jos kysytään? Samalla paljastan, että yritämme. Auttaako kertominen oloani, keskenmeno on kuitenkin NIIN yleistä. En tiedä. Ainakaan kenekään työpäivää en lähde häiritsemään keskenmenoviestillä. Mietin että tietääkö sisko, koska kysyi jotain makua ihmetellessä olenko raskaana…

Tein raskaustestin 2.2., ennen kuin menkkojen piti alkaa. Hihkuin innosta, haalea vaalea plussa, joka voimistui päivittäin. Puolison mielestä vaikutin hömpsähtäneeltä ja onnelliselta, parin viikon päästä oli onneni kukkuloilla kun menimme yhdessä syömään ja vain me tiesimme salaisuudesta. Meille tulisi lokakuussa kauan toivottu vauva.

Ilo vaihtui huoleksi, kun pari viikkoa sitten aamuisella vessakäynnillä paperiin tarttui verta – tässäkö tämä oli? Pikainen soitto neuvolaan. Rauhoitu, pari pisaraa vain, älä huolestu. Viikkoja oli 6+5.

Tämän jälkeen jokainen vessakäynti pakotti minut laittamaan kädet ristiin, ja toivomaan, että vauva pysyisi matkassa. Sain monta tyyntä päivää, pieniä läikkiä, lähinnä ruskeita silloin tällöin. Sunnuntaina iltapäivällä paperiin tuli hiukan verta. Alaselkä kipeytyi. Tuli ruskeaa venyvää rihmaa. Puolisokaan ei jaksanut sekoiluani itkiessäni, ja googlailullaan koitti rauhoittaa. Sain lääkäriajan täksi aamuksi.

Aloin saada merkkejä tapahtuvasta. Näin menneellä viikolla unta, jossa reisiäni pitkin alkoi valua veri. Näin että sukulainen oli menossa katsomaan jonnekin teatteriin Liian Paksu Perhoseksi-näytelmää. Muistan tästä tarinasta sen, miten Kaisu hautaa keskenmenoverensä peltoon. Alkoi pelottaa jo ennen sunnuntaita.

Oireitakaan ei ollut. Odotin suurta pahoinvointia, mutta tunsin vain pientä kuvotusta ruuan jälkeen. Siskoni laatoitti huolella. Neuvolassa käydessä huoltani ja murhetta pantiin äitiyden murheiden piikkiin – se on normaalia kuules!

Aamulla lääkäriin töistä. Puoliso mukana. Gynekologi tekee sisätutkimuksen, ja alkaa ultrata. En ylläty. Kokonsa puolesta ei vastaa niitä viikkoja jotka pitäisi olla menkkojen mukaan nyt, eli 9+1. Sykettä ei näy, mutta alkio siellä on, ei tuulimuna. Mutta kuollut on hän. Keskenmeno. Saan lähetteen sairaalaan. Jään odottamaan puhelua. Saan sairaslomaa. 

Menen takaisin töihin sulkemaan tietokoneen ja laittamaan lomavastaajan. Sihteerille itken puhelinkopissa. Hän ymmärtää. Lähen pyörällä kotiin, en suostunut menemään miehen kyydillä kotiin. Tahdon olla yksin. Menen kuappaan. Ostan siteitä, suklaata ja sipsejä. Siteitä en ole käyttänyt vuosikymmeneen. Ahdistaa.

Kotona mies antaa kaksi kimppua kukkia – ruusuja ja tulppaaneja. Ihana rakas. Kamala päivä myös hänelle. Menen vierahuoneeseen ja kuuntelen The Smithsin Asleep ja itken. Itken niin paljon. Perun neuvolat ja verikokeet. Verta ei tule juurikaan, lähden metsään kävelemään ja mietin että miksi.

Nyt istun sängyllä ja mahaani koskee. Muserrun.