Kuntosaliohjaaja pystymettästä

Kuntosalicircuit

En tiedä mitä mun päässä naksahti, kun ylipuhuin itseni aloittamaan kuntosalicircuitin vetämisen. En ole koskaan edes käynyt circuitissa, oon kuullut ja nähnyt mainoksia. Circuit ei oikeastaan edes kuulu mun treenimetodiin, en osaa arvostaa varmaan sitä harjoitusmuotoa sillä tavoin, kun kuuluisi. Silti mua on pyydelty ohjaamaan tätä jaloa harrastetta. Jos nyt totta puhutaan, niin en ole eläissäni ohjannut yhtäkään liikuntaryhmää, oon treenannut aina yksin. Joskus harvoin joku on kysynyt neuvoa ja olen auttanut tietenkin, mutta siihen se onkin jäänyt. Kuntosalille olen singahtanut aina aikaisin aamusta, ettei siellä olisi muita. Rakastan treenata yksin. Tai ehkä rakastan vaan sitä, että saan olla yksin, kai se on sama mitä silloin tekee.

 

Ensimmäinen kerta circuitin ohjausta oli täyttä aivan sekoilua; huusin taukoja, mutta unohdin päättää tauon, jännitin niin, että hölötin ihan muuta, kuin mun piti ja lämmittelytkin meni täysin eri tavoin mitä olin suunnitellut.

Ja suunnitelluthan mä olin. Viikkotolkulla hioin ja mietin ohjelmaa. Etsin videoita eri hakusanoilla, että kuinka pitää huutaa tauot ja jatkot.  Pakotin puoli sukua tulemaan koevedoksille harjoittelemaan ja yksi heistä lähti itkien pois. Siinä vaiheessa minun omat kiukkuhermosolut kuitenkin vaan huusivat lähisukulaiselle, että ”toivottavasti nyt oikeet asiakkaat ei ala rääkymään”.

Näin unia, miten kaikki epäonnistuu ja lopulta ketään ei edes tuu paikalle. Tulostin lappusia ja ohjeita itselleni ja jumppa porukalle; tosin niitä ei tainnut kukaan edes katsoa, en edes minä itse. Lopulta tunti meni tosi nopeesti. Vakio saliporukkaa jonotti jo oven takana, kun circuitia oli jäljellä vielä pari minuuttia. Sisäisesti itselleni totesin, että ”hei, tästähän selvittiin, kukaan ei itke, ihmiset on naama punasena ja joku taisi kiittääkin”. Pakenin tietty nopeasti paikalta, ettei kukaan anna palautetta.

Perustin porukalle whatsappryhmänkin, johon lupasin laitella tiedotusta jos oon kipeenä tai muuten vaan estynyt ohjaamaan. Käyn joka päivä kattomassa, onko ryhmästä joku poistunut. Ajattelen, että heti ne tyypit ei kehtaa poistua, mutta varmasti parin päivän päästä he ajattelee, että ”nyt se ei huomaa mun lähtöö”. Tietty jos joku poistuu, se on merkki mulle, että mä olin surkee ohjaaja, ohjelma oli vielä surkeempi ja ilmapiiri ei ollut rennon letkee.

Parin päivän kuluttua on kuitenkin uusi näytön paikka. Toinen kerta. Silloin selviää, että tykkäskö ne oikeesti. Jännitys mun sisällä on ihan käsin kosketeltava ja tiedän, että jos yksikin niistä tyypeistä jää pois, ruoskin itseni hirveällä sisäisellä puheella. Onneksi sitä puhetta ei kuule kukaan muu, paitsi nyt te lukijat.

Uudet suunnitelmat on tehty, painajaisia nähty ja lappusia tulostettu. Vanhalla ohjelmalla silti mennään. Yritän skarpata ja olla sekoilematta sanoissani.

En tiedä arvasiko kukaan, mutta itsehän tosiaan omistan koko kuntosalin, että tällaisen pitäis olla ihan helppoa. Ei se ole vielä helpoksi muuttunut näin kymmenen vuoden salitouhujen jälkeenkään. Muuttuuko se ikinä helpoksi?