Mä oon kännissä missä sä oot?

Näin darrattoman (!!!) sunnuntain kunniaksi vähän juttua Kuningas Alkoholista.

Aloitetaan lapsuudesta. Mulla, kuten noin 80% suomalaisista on alkoholisti-isä. Ja isoisä, joka sodasta tultuaan käsitteli traumojaan ryyppäämällä ja pahoinpiteli vaimoaan. Ja toinen isoisä, joka myös kännissä hakkasi vaimoaan ja kai lapsiaankin ja lopulta kuoli alkoholin aiheuttamiin sairauksiin. Mutta ei tästä ole puhuttu sanaakaan suoraan. Oma isäni pakeni ahdistustaan lähikuppiloihin, ei kuitenkaan kotona juonut eikä koskaan lyönyt ketään. Mutta erohan siitä jossain vaiheessa seurasi.

Omat ensikännini join 16-vuotiaana, siis suhteellisen myöhään. Salaa äidiltä, eräissä lukiobileissä joissa oli vanhempaa porukkaa jotka ostivat meille lonkeroa. Sen jälkeen pari vuotta meni juoden aina välillä viikonloppuisin kaveriporukassa, aina oli hauskaa ja pari kertaa tuli juotua ehkä vähän liikaa mutta niin hei muillakin.

18-vuotissynttäreilläni oksensin baarin vessaan, lensin ulos ja heräsin aamulla juoppoputkasta. Laittoiko ajattelemaan? No, ehkä pariksi viikoksi, mutta samantapaisia iltoja oli sen syksyn aikana vähän liiankin monta, masennus ja toivottomuus kiertyi ympärille liian pahasti ja humala oli ainoa toimiva pakokeino. Siitä syksystä on nyt viisi vuotta. Tällä välillä olen ollut korkeintaan pari kuukautta juomatta kokonaan, juonut viikkojen ajan päivittäin ja kaikkea siltä väliltä. Olen sekoillut todella pahasti, valehdellut juomisistani, suututtanut kavereita, mennyt krapulassa töihin, pettänyt antamiani lupauksia ja juonut vuokrarahani niin monta kertaa etten jaksa edes laskea. Juonut yksin kotona lukemattomia kertoja ja tajunnut vasta viinipullollisen jälkeen etten edes tiedä miksi juon. Viime syksyn jälkeen olen ollut alle kymmenen viikonloppua selvinpäin.

Omat hälytyskellot eivät ole soineet missään vaiheessa. Tai ehkä ovat, mutta olen tukahduttanut ne juomalla lisää, koska en kertakaikkiaan halunnut lopettaa juomista. Siitä on muodostunut tapa ja olen vähätellyt asiaa huolissaan olleille kavereille ja valehdellut itsellenikin että kaikki on hyvin niin kauan kunnes jotain peruuttamatonta tapahtuu.

No, ei tapahtunut, onneksi. Tajusin muuten  vaan, ettei näin voi jatkua. En halua siirtää sukupolvien ajan jatkunutta lasista lapsuutta ja pahan olon piilottelua eteenpäin tai olla riippuvainen alkoholista. En halua myöskään lopettaa juomista, ainakaan vielä. Voi olla, että ajan myötä tajuan sen olevan ainut vaihtoehto, mutta olen jo onnistunut olemaan viikonlopun ajan juomatta, jättämään juomisen yhteen tai kahteen ja tajunnut että tarvitsen apua. Menen ensi viikolla A-klinikan nuorisoasemalle ja aion olla rehellinen.