Sukkakapina

Ilmojen viilettyä yritin pitkästä aikaa saada yksivuotiaani pitämään sukkia sisällä. Joo-o, hän piti niitä muutaman minuutin ja konttasi sitten asettelemaan ne jalkani päälle. Ilmeisesti juniori oli sitä mieltä, että evvk sukat. Toisaalta huvitti, toisaalta ajattelin jo etukäteen voipuneena syksyn ja talven pukemistaisteluita, sillä tuo kuopukseni osaa olla hyvin kiemurteleva ja äänekäs, kun pukeminen ei nappaa, eli noin 80 % ajasta.

Ja sitten ajattelin etukäteen murehtimisen turhuutta. Homma menee niin kuin menee. Minä voin tehdä tiettyjä valintoja, kuten valita helposti puettavia vaatteita ja pyrkiä ajoittamaan ulkoilun niin, että lapsi on virkeä. Mutta kaikkeen en voi vaikuttaa. Pukeminen lienee aika monen lapsen näkökulmasta tylsää ja ärsyttävää, ja asusteita on kiva viskoa pois. Yksivuotias on lisäksi vielä niin pieni, että järkeen vetoaminen on melko toivotonta. Toisaalta lohduttaudun sillä, että hän kehittyy nopeasti ja pukemisraivarit voivat vähentyä ykskaks yllättäen.

Tärkein oppi itselleni tällaisissa riehumistilanteissa on ollut vetää henkeä ja pysyä itse rauhallisena. Niin yksinkertaista ja silti usein vaikeaa. Yleensä oman maltin menettämisestä seuraa vain lisää kaaosta ja huono äiti -fiilis. Välillä mietin, saisinko meditaatiolla pidemmän pinnan. Kaikki konstit käyttöön. 😁