Motivaatio nolla
Sattuipa tuossa männäviikolla duunishommis vähän vittumaisehko käänne ja nyt ei sitten huvita mikään. Paitsi syöminen (ja juominenkin huvittaisi, mutta sen onneksi saan hallittua). Asia ei nyt ole varsinaisesti isossa mittakaavassa mitenkään merkittävä, enemmänkin henkilökohtainen tappio, mutta sen verran ahdistaa vieläkin, että en ole saanut mentyä jumpalle viiteen päivään (perjantaina kävin jonkun mielenhäiriön vallassa juoksemassa, mutta hyvin laiskasti) ja syöminen on aikalailla ulkona kontrollista.
Olen saanut olla viime aikoina melkolailla kermaperseenä ja isojen harmitusten ulottumattomissa, joten nyt kun sitten kosahti suoraan omaan tekemiseen vastoinkäyminen, en meinaa päästä asiasta yli sitten millään. Viime viikolla olin niin rikki, jotta koko kroppa oli jatkuvasti sen oloinen, kuin olisin saanut tunnin turpaan ja kunnon selkäsaunan päälle. Viikonloppuna vähän onneksi hellitti ja olinkin tänään vielä aamupäivästä tohkeissani menossa treenaamaan, mutta iltapäivästä iski sitten (taas) selittelyvaihde päälle; ”kello on noin paljon ja koirat on olleet koko päivän yksin, ahistaa vieläkin ja en pysty keskittymään, kroppa käy niin ylikierroksilla, että treeni vaan pahentaa stressiä”. Onhan noita.
Mutta pelottava kokemus kuulkaas huomata, miten sitä reagoi, kun ihan oikeasti räjähtää stressi käsiin. Ei niin kuin mitään toivoa, jotta olisin viime viikolla suoriutunut minkäänlaisista jumpallisista tehtävistä (tai no, mistään tehtävistä), saati pystynyt keskittymään mihinkään. Olo oli lamaantunut, leposyke varmaan reilusti sadan paremmalla puolella ja varsinkin yläkropan lihakset liki kosketusarat. Hassua miten sitä on pitänyt itseään niin rationaalisena ihmisenä, ettei moiset duunihommat paljon vaikuta. Nehän on vaan duunii, kato. Mutta eipä se sitten ihan niin ollut. Tai sit mä alan tulla vanhaksi.
No, nyt on kuitenkin koottava itsensä, nieltävä tappio ja palattava normaaliin elämään. Vastoinkäyminen ei nyt kuitenkaan ollut oikeasti kovin merkittävä, joten sitä en voi enää käyttää verukkeena. Kokemuksesta tiedän että sekä treenien, että safkaamisen kanssa on sama homma; mitä pidempään lööbailet, sitä hankalampaa on palata ruotuun. Treenien kanssa menee tauon jälkeen tovi, ennen kuin uskaltaa (aka viitsii) vetää täysiä (tai edes kovaa) ja no, syömisestä on varmaan turha sanoa mitään. Siinä otan hyvin mielelläni siimaa mitä helpoimmilla syillä, ikävä kyllä.
