Vaikken nyt mikään varsinainen maanantai-angsteilija olekaan, oli tästä päivästä suoriutuminen jotenkin erityisesti työn ja tuskan takana. Osasin toki etukäteen aavistella, jotta duunipäivä tulee olemaan normaalia tiukempi, koska koulutus, mutta asia jonka olin kokonaan unohtanut noteerata, oli säätiedotus. Ja ai terve, mikä keli yllätti, kun puoli kuuden maissa toimistolta läksin himaan päin kömpimään. Lunta tuli vaakatasossa ja kinoksista päätellen oli tullut jo jonkin aikaa. Heitin kuvitteelliset yläfemmat itseni kanssa siitä syystä, jotta olin koko matkan metrolla, koska muu liikenne ilmeisestikin tökki aika lailla. Sääjumala se taasen siis muistutti eilisen jälkeen realiteeteista.

Koska pääsin vasta tuohon aikaan irtautumaan toimistolta, oli treenit auttamattomasti poissuljettu tältä illalta. Vaikka koirat ei tuolla lumenpaljoudessa kovin pitkälle lenkille pyrikään, on minusta kohtuutonta jättää heidät yksinään vielä pitkän päivän jälkeen, joten nielin tappioni ja koitin viihdyttää heitä parhaani mukaan sisätiloissa, esim. piilottelemalla Froliceja erinäisiin paikkoihin sekä villitsemällä juoksemaan ympäriinsä kuvitteellisen kissan perässä. Sen verran ehdollistuneista treeniaikatauluhuin kuitenkin ovat, jotta seiskalta hävisivät väkisin väliunille ja ihan piti houkutella takaisin meininkeihin. Eli ilmeisesti ihan hyvällä omallatunnolla voi normi-iltoina jumpalla käydä.

Huolimatta siitä, että olin varautunut tähän vapaailtaan, harmittaa jumpan väliinjääminen aavistuksen. Toki saattaisin olla toista mieltä, jos olisin joutunut lähtemään tuonne pyöräilemään, mutta ajatuksen tasolla kuitekin. Huomaan nimittäin semmoisen seikan, jotta vietän aika paljon aikaa tästä muutamasta tunnista tuossa jääkaapin tuntumassa, joko syöden tai sitten pohdiskellen, mitä söisin seuraavaksi. Ja niinä päivinä kun käyn treenaamassa, tällaista pakkomielteistä, jatkuvaa närppimistä ei esiinny. Toki olen sen pari tuntia poissa jääkaapin ääreltä, mutta jostain syystä homma vaan kestää paremmin lapasessa, vaikka voisi toisinpäin kuvitella olevan. Ehkä ne on ne endorfiinit tai jotain. Ja harmissani olen tästä luonnollisestikin siitä syystä, jotta kamppailen edelleenkin sen painonpudotuksen kanssa, joka oli ajankohtainen viime  jo keväänä ja syksynä. Ja on jostain kumman syystä edelleen. Se kun ei plussakaloreida kauheasti alaspäin liikahada. Paino.

…ja jostapa aasinsillan kautta tipattomuuteen. Siinä missä moni muu sijoitti tipattoman tammikuulle, päädyttiin meidän taloudessa viettämään tammikuussa melkoisen kosteitakin viikonloppuja. Oli kavereiden hääjuhlaa ja sen semmoista syytä litkiä viiniä ihan antaumuksella, joten siirtyi tipaton sitten helmikuulle. Kunnianhimoinen tavoite on sinnitellä korkki kiinni tuonne maaliskuun puolen välin tietämiin, jolloin sitten alkaa talviloma ja siirrymme paikkaan, jossa Prosecco on halvempaa kuin vesi ja laatu-Riesling irtoaa kaupasta alle kympillä pullo. Toivon tipattomuudesta apua paitsi hienoiseen nenän ja maksan valkaisuun, myös supportia tuohon painon hallintaan. Koska myönnettävä on, jotta ihan ei välttämättä kohtuukäytön alarajoille nuo viikoittaiset viiniannokset ole jääneet.

No mutta jos jotain hyvää tässä maanantailööbailussa; ei tarvii pestä hiuksia. Kerrankin.