Vegasin nähtyämme jatkoimme matkaa Gran Canyonille. Ensimmäinen etappi oli vajaan tunnin ajomatkan päässä sijaitseva pato, Hoover Dam. 30-luvulla kyhätty, Colorado-joen poikki menevä pato on kyllä melkoinen insinöörityön taidonnäyte. Mahtava rakennelma, jonka suuruuden ymmärtää vasta paikan päällä.

Padolla oli aivan sairaan kuuma, joten juomista ja hattu kannattaa ehdottomasti olla mukana. 

Hoover Damilta jatkettiin matkaa kohti Gran Canyonin South Rimiä. Matkaa eteläisen puolen kansallispuistoon tulee Vegasista noin vajaa 500 km, joten kannattaa tosiaan lähteä hyvissä ajoin liikkeelle, jotta ehtii yhden päivän aikana visiteerata molemmissa (siis Hoover Damilla ja Gran Canyonilla).

Siinä missä Hoover Damilla oli lämmintä ollut varmaan liki 40 astetta, huideltiin Gran Canyonilla viidentoista hujaikoilla ja pienessä vesisateessa. Eli emme valitettavasti päässeet ihailemaan auringon punaamaa autiomaata. Mutta eipä se paljon haitannut, paikka meni nimittäin ilman sitäkin heittämällä kärkeen niistä mestoista, joissa olen koskaan käynyt. Harva näkymä pysäyttää niin totaalisesti. Ja meillä ei ollut mitään helikeopterilentoja taikka muutakaan kallista huvitusta, vaan tuijotimme mykistyneinä näkyä ihan vaan perusturisti view pointeilta. Tiukahkon aikataulun vuoksi emme päässeet käymään myöskään alhaalla. Jotain suuntaa näkymän vaikuttavuudesta saa, kun miettii hienoimman kuvan, mitä on koskaan Gran Canyonilta nähnyt ja laittaa sen potenssiin tuhat. Tällä pääsee jollain lailla framille mitä on tarjolla.

Gran Canyonin jälkeen alkoikin sitten reissun puuduttavin osa eli siirtyminen kohti rannikkoa ja HW1:a. Olimme ajan säästämiseksi päättäneet ajaa rannikolle liki suoraan poikittain, yöpyen tienvarsimotelleissa. Eli eikun Mustangin keula takaisin Vegasia kohden. Toki ohitimme Vegasin tällä kertaa säällisen matkan päästä, mutta sama route eniveis.

Ensimmäinen yö oltiin paikassa nimelta Kingman,  Ramada -ketjun hotellissa . Ihan kelpo paikka, kovin Route 66 -henkinen. Aamiaishuoneessa oli kielto tuoda tuliaseita ja muutenkin asiakaskunta näytti koostuvan kovin stereotypisesta rekkakuskipossesta. Mutta hauska oli heidän juttujaa kuunnella. Ja näin jälkikäteen ajateltuna, ei sinällään ihme, jotta se Trump sitten voitti. Tuolloinhan sitä ei vielä tiedetty.

Toinen yö oltiinkin sitten jo Kalifornian puolella, Barstowssa. Motelli hyvin samaa linjaa, ihan ok siisti ja harvinaisen monipuolinen aamiainen, oli muroja ja vohvelita, pelkän kahvin ja muffinsin sijaan.

Barstowsta aamulla taas Mustanki tulille ja nokka kohti länttä. Rannikolle tulimme Morro Bayn kohdalta. Morro Bay on piskuinen, reilun 10 000 asukkaan taajama HW1:n varrella. Kylä on aivan meren rannalla ja sen maisemaa hallitsee suuri, vulkaaninen kivi. Paikka on aivan ihana. Sympaattinen, hieman nuhjuinen, mutta niin ihana. Suosittelen ehdottomasti pysähtymään. Morro Bayn pääelinkeino on kalastus (ja matkailu) ja tämä näkyykin paikan kalaravintolatarjoomaassa. Erinomaista laatua. Yövyimme Morro Bayssa yhden yön ja jatkoimme seuraavan aamuna kohti pohjoista.

Morro Baysta ei ole San Franciscoon kuin vajaa 400 km, mutta koska koko matka on käytännössa 40-60 km/h nopeusrajoitusta, oli siirtymälle varattu kaksi päivää. Ja toki tarkoitus oli myös pysähdellä ihailemaan maisemia aina kun tuntui siltä. Lisäksi olin saanut päähänpinttymän käydä Santa Cruzissa, joka osoittautui kyllä sitten aika kamalaksi paikaksi. Mutta tulipa käytyä.

Ajoimme siis rantatietä pitkin, pysähdellen aina kun oli jotain vähänkin kiinnostavaa ”hei kato, kato, pysähdy, pysähdy”. Maisemat on käsittämättömän hienot ja Big Surin kohdalla tietenkin kaikkein vaikuttavimmat. San Simeonin Elephant Seals yhdyskunta on myös hauskaa katsottavaa. Tie on mutkainen ja kapea, eikä turva-aidat näin suomalaisittain ole kovi vaikuttavat. Joten hirvittävän paljon yli kuudenkympin ei juurikaan huvita ajella. Ja liikennettä on tietty aika paljon.

Santa Cruzissa meillä ei ollut etukäteen varattua majoitusta, mikä oli virhe. Paikka on todella kallis ja käpyisimmästäkin motellista sai pulittaa liki 200 taalaa yö. Muutenkin paikka tuntui olevan SF:n rikkaan nuorison leikkikenttä, eli ei jatkoon. Harmitti niin paljon, ettei näemmä ole kuviakaan kuin tämä yksi.

Santa Cruzista jatkoimme kohti viimeistä etappia eli San Franciscoa. Sinne meillä oli varattu neljä yötä, mutta kirjoittelen siitä vielä kokonaan oman postauksen.