Yöt on pahimpia. Tunnit on niin yksinäisiä, ja mä oon niin väsynyt, ja kun mä oon väsynyt niin mä oon tunteellinen ja mä hukun niihin tunteisiin. Mä hukun. Miten ihmismieli voi olla kykeneväinen hallitsemaan mitään tällaista kaiken yli vyöryvää voimaa? Olis edes joku jonka kanssa jakaa, ees osa tästä, jotenkin kerrankin yrittää kertoa sanoin ja näyttää ikävää vaikka oltaisiin vasta juuri tavattu ja rakastaa vaikka auringonnousu on jo kohta tulossa. Haluaisin niin kovin olla surullinen ja onnellinen ja rakastaa rakastaa rakastaa kaiken minusta ulos, haluaisin itkeä ja olla lähellä enkä katua jälkeenpäin sitä yhtään, että en juuri silloin sanonut tai näyttänyt miten mielipuolisen täynnä tunteita voin olla.

Ymmärrän yksinäisyydestä ainakin nyt, näinä yön tunteina sen, että vaikka olen ihmisten ympäröimä ja sydämessäni on ihmisiä, ei minulla välttämättä ole ketään joka koskettaa niin kuin kaipaan, todella koskettaa niin että kuolen ja herään henkiin ja kuolen uudestaan, repii minut auki ja satuttaa ja ehjää, ei ketään sellaista vaikka joskus on ehkä ollutkin, enkä tietenkään ole osannut olla tai näyttää tai tuntea oikein, olen vain uponnut niihin tunteisiin ja väreihin ja yrittänyt kertoa huulteni ja sormenpäiden kautta. Ja nyt pelkään että se kaikki on mennyttä, eikä sitä enää ole, mitään siitä, muuta kuin muistoja ihon lämmöstä, suudelmista, hymyistä, kiihkosta ja rakkaudesta, se kaikki on nyt katoamassa minusta, jokainen aalto hioo minusta lisää pois että muistan taas vähemmän, muistan niin vähän että en ole varma olenko vain nähnyt unia. Ja minä en tahdo sitä. Minä en tahdo että se katoaa, sillä jos se katoaa minäkin kuolen, annan periksi, en ole enää täällä muuta kuin kuorena muiden kuorien joukossa, eloton, muisto jostain menneestä ja paremmasta vain pieniä sähköisiä ärsykkeitä jossain, alistuneena.

Minä en tahdo alistua. Minä tahdon taistella. Minä tahdon rakkautta, minä ansaitsen sitä kaiken sen jälkeen mitä minulle on tapahtunut, minkä läpi minut on ajettu, mitä olen itselleni tehnyt, minä haluan vielä hetken katsoa kuolemaa silmiin ja uhmata sitä ja tuntea että olen niin elossa että en sittenkään osaa sitä koskaan kuvata, vaikka kuinka yritän, tuijotan vilkkuvaa kursoria, pakahdun tunteisiini, hukun aaltoihini.