Niin, se vaihdon loppu
Koska jouduin vaihdon alussa vastaanottamaan muiden Ranskaan muuttavien ulkkisten tapaan sen litsarin, jota myös ranskalaiseksi byrokratiaksi kutsutaan, jaksoin vitsailla vikan kuukauden aikana, kuinka ihanaa on yksi kerrallaan päästä kaikista vaivalla hankituista soppareista eroon. Puhelimen operaattoria (mulla oli Virginin tarjousliittymä, vieläpä sans engagement eli ilman toistaiseksi voimassaoleva?! Miten ees onnistuin löytämään sen?!) lukuunottamatta ne koittivat takiaisina pitää musta kiinni vielä silloinkin, kun puolet kamoistani olivat jo matkalla Suomeen. Vastoinkäymisten lista on pitkä, joten koostan vain tärkeimmät vinkit soppareiden irtisanomiseen, voilà:
1) EDF:n sähkösoppari irtisanoutuu kivasti netissä, mutta muista käydä tarkistamassa irtisanomis-dossieria pari kertaa ennen muuttoa – jos prosessissa on jokin ongelma, ilmoittaa EDF siitä vain siellä.
2) Vuodeksi tehdyn nettisopparin voi irtisanoa aiemmin, jos voi lähettää firmalle papereita, jotka todostavat oikeutetun syyn irtisanoa soppari ennenaikaisesti (maastamuutto on tällainen syy). Irtisano soppari reippaasti ajoissa, että voit lähetellä useita kirjeitä, kun saat kesken kaiken uutta infoa tähän tarkoitukseen käyvistä papereista. Vaihtoehtoisesti vältä sopimuksen tekemistä SFR:lle.
3) Imagine R -opiskelijamatkakortin saa irtisanottua Erasmuksen loputtua lähettämällä firmalle attestation de départ -paperin, ja valmiiksi maksetut kuukaudet hyvitetään takaisin ranskalaisena shekkinä. Positiivinen yllätys (varsinkin, jos ehtii käydä pankissa lunastamassa rahat ennen Suomeen paluuta)!
Vinkkiin numero kaksi liittyvän väärinymmärryksen takia mun kämpästä katkaistiin netti muutamaa päivää etuajassa, joten nautin vikoista päivistäni pariisittarena ulkona kaupungilla enkä lähtöahdistusta nettiin itkien. Enkä mä oikeastaan edes ollut ahdistunut lähdöstä. Suomessa oli kaikki valmiina odottamassa, ja Pariisissa kaikki niin hyvin paketissa kuin vain voi. Vikana iltana hyvästelin ystäviä Seinen rannalla alkukesäisissä, uusintakokeiden jälkeisissä tunnelmissa ja tunsin ensimmäisen nostalgian pistoksen, kun huomasin, että vietin tavallista tiistai-iltaa, jossa aurinko laskee tuttuun tapaan hausmannilaisten talojen taakse ja Pizza five vie sipsinpuutteen tuoman nälän, vaikka seuraavana iltapäivänä olisin taas Helsingissä, jonka illat ovat viikonloppuisinkin ihanan hiljaisia, auringonlaskua peittävät männyt ja Barbarossan pizzan mukana ei tule chiliöljyä.
Oon nyt ollut tasan kaksi viikkoa Suomessa ja vaikka aluksi sujahdin kesä-Suomen meininkeihin ongelmitta, en vieläkään osaa ajatella, että kaksi puolen litran kaljatölkkiä ovat halvempia kuin halvin viinipullo syksyllä avaan taas arkipäivisin Fabianinkadun pääovet. Tunnelma on hassu, sillä rajua kulttuurishokkia ei ole, enkä tunne palanneeni toisesta elämästä takaisin vanhaan, tai mitä näitä kliseitä nyt on, vaan oon jatkanut tässä jonkinlaisessa Pariisissa syntyneessä väliaikaisuuden tunteen ylläpitämässä limbotilassa. Kymmenen kuukauden ajan perustin käytännön järjestelyt ja kaikenlaiset ratkaisut sille ajatukselle, että kaikki on vain väliaikaista, ja siitä ajattelutavasta on ilmeisesti vaikea päästä eroon.
Sitä paitsi, soppareiden irtisanomisesta ja muusta vaihtovuoden siististä pakettiin laittamisesta huolimatta, en ainakaan tietoisesti lopettanut minkäänlaista elämänvaihetta, ja tavallaan pariisilaiselämäni jäi jollain tavalla kesken. Mietin Auberin/Opéran aseman liukuhihnalla punaista käytävää pitkin kiitäessäni, että siitä ja sen hienoista Prenez votre droit -kylteistä pitäisi saada hyvä valokuva, ja viimeisenä iltana sain räpsäistyä vain ylläolevan otoksen.